Walesin ensimmäinen jurakauden merilohikäärme

Helmikuussa 2014 Matthew Myerscough makasi yli metrin paksuisen lumen alla Yr Wyddfan eli Snowdonin rinteessä eikä pystynyt liikuttamaan sormenpäätään.

Lumivyöry oli heittänyt hänet pieneltä kalliolta Pohjois-Walesissa. Hän muistaa yhä tunteen ilmassa ja sen hetken, kun liike pysähtyi ja lumi puristui ympärille niin ettei ylös- ja alaspäin enää erottanut toisistaan. “Se oli kuin olisi valettu betoniharkon sisään. En pystynyt liikuttamaan kehostani mitään osaa. En pystynyt liikuttamaan sormenpäätä”, hän kertoo Guardianille.

Hänet löydettiin 20 minuutin kuluttua tajuttomana ja tuskin hengittävänä. Putoamista oli tullut 300 metriä. Ruhjeista huolimatta hän selvisi vammoitta, ja fyysinen toipuminen kesti muutaman päivän.

Muu ei sujunut yhtä nopeasti. Ajatukset palasivat toistuvasti onnettomuuteen ja siihen, kuinka vähällä kaikki oli. Vuoret olivat olleet hänen paikkansa, eivätkä ne enää olleet. “Tuntui kuin olisin menettänyt turvapaikkani”, hän kirjoittaa maaliskuussa 2026 Seren Booksin julkaisemassa kirjassaan In Search of Sea Dragons.

Tilalle tuli harrastus, josta hän oli pitänyt poikana Whitbyn lomilla Yorkshiren rannikolla. Hän alkoi kävellä rantoja ja katsoa kiviä.

Miksi hän kääntyi takaisin katsomaan

Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin Myerscough, 40-vuotias siviili-insinööri, on löytänyt tuhansia fossiileja Britannian rannoilta. “Fossiilitutkani on aina päällä. Vaikka en varsinaisesti etsisi, joskus on vaikea olla näkemättä”, hän sanoo.

Juuri silloin kun hän ei etsinyt, Lavernockin rannalla Penarthin lähellä Etelä-Walesissa, hän käveli kahden fossiilinetsijäkumppanin kanssa fossiilin ohi. Sitten hän päätti palata katsomaan sitä tarkemmin.

Kovaan kalkkikivikallioon jähmettyneenä oli leukaluu, jonka päässä oli epätavallinen lusikkamainen muoto. Se on 201 miljoonaa vuotta vanha ja kuului merimatelijalle, joka ui merissä samaan aikaan kun dinosaurukset kulkivat maalla varhaisjuran aikaan. Guardianin mukaan kyseessä on rhomaleosauri, varhainen plesiosaurustyyppi, ja ensimmäinen laatuaan Walesista löytynyt.

Guardian käyttää eläimestä nimitystä sea dragon, merilohikäärme. Myerscough itse kutsuu löytöä sattumaksi: “Se oli hämmästyttävä löytö. Todella, todella jännittävä, ja täysin sattumalta.”

Tutkimusartikkeli fossiilista on Myerscoughin mukaan parhaillaan tekeillä. Siihen asti tunnistus nojaa löytäjien arvioon: vertaisarvioitua kuvausta siitä, mille eläimelle leuka kuului ja mitä uutta se kertoo Walesin varhaisjurasta, ei ole vielä julkaistu.

Miksi juuri tälle rannalle kannattaa mennä

Lavernock ei ole sattumalta hyvä paikka. Rannalla on kaksi eri-ikäistä kivisysteemiä vierekkäin: triaskauden kerrostumia ja niiden päällä alempi Blue Lias, jonka kalkkikivi ja liuske ovat varhaisjuraa. Tavallisimmat löydöt ovat kuoria, etenkin jättiläisosteri Liostrea ja ammoniitti Psiloceras. Myös merimatelijoiden luita ja hampaita löytyy.

Yksi harvinaisimmista tuli maaliskuussa 2014, samana talvena jona Myerscough kaivettiin lumen alta. Veljekset Nick ja Rob Hanigan etsivät Lavernock Pointilla iktyosauruksen jäänteitä ja pelastivat pienestä kalliosortumasta kivilaattoja, joissa oli dinosauruksen luita.

Kaksi vuotta myöhemmin David Martillin, Steven Vidovicin, Cindy Howellsin ja John Nuddsin ryhmä kuvasi sen PLOS ONEssa uutena lajina. Nimeksi tuli Dracoraptor hanigani, lohikäärmerosvo, ja lajinimi annettiin veljesten mukaan. Eläin oli nuori yksilö, jonka luut eivät olleet vielä kasvaneet yhteen. Luurangosta oli tallella noin 40 prosenttia, ja se on tutkijoiden mukaan täydellisin Walesista löytynyt teropodi.

Veljekset lahjoittivat luurangon Walesin kansallismuseolle, jossa se on nyt esillä. Kaikki fossiilit eivät päädy sinne: heinäkuun puolivälissä Gus-nimisen tyrannosauruksen luuranko myytiin Sotheby’sillä 50,1 miljoonalla dollarilla nimettömälle ostajalle.

Sama ranta tuottaa myös ammattitutkimusta. Toukokuussa 2024 Bristolin yliopiston ja Walesin kansallismuseon tutkijat kuvasivat Proceedings of the Geologists’ Association -lehdessä Lavernockista 205 miljoonaa vuotta vanhan luukerrostuman. Siinä oli kaloja, haita, iktyosauruksia, plesiosauruksia ja petoteropodien luita. “Vasta löydetty luukerrostuma maalaa kuvan trooppisesta saaristosta, jota koettelivat toistuvat myrskyt”, ryhmän Owain Evans sanoi. Mukana oli myös Cindy Howells, kansallismuseon paleontologian intendentti, sama joka oli kuvaamassa Dracoraptoria.

Miten fossiilia etsitään

Myerscoughin ohje aloittelijalle on lähteä opastetulle retkelle. “Asiantuntijat voivat näyttää fossiileja rannalla”, hän sanoo. Kun niitä alkaa nähdä, “niitä alkaa nähdä kaikkialla”.

Hän varoittaa, että harrastus on yhtä raskasta kuin vuorikiipeily. Hän kantaa isoja kiviä ja lohkareita pitkiä matkoja jalan, ja mukana kulkee useita vasaroita ja taltta. “Reppu voi olla painava, vaikka et löytäisi montaakaan fossiilia.”

Riskit tulevat kallioista ja vuorovedestä. Lavernockissa jää helposti nousuveden saartamaksi, ja kalliot sortuvat säännöllisesti. Ranta on suojeltu tiedealue, jolla kalliota ei saa hakata, vaan keräily rajoittuu irtoainekseen ja lohkareisiin. Myerscough liikkuu laskuvedellä ja kiertää tuoreet sortumat, koska niissä fossiilit ovat mudan peitossa. “Parhaat löydöt tulevat sen jälkeen kun meri on puhdistanut aineksen, niin että näet kiven kyljet.”

Monet hänen harvinaisimmista löydöistään olivat kuluneissa lohkareissa. “Osa niistä on varmasti ollut rannalla vuosikymmeniä, pyörimässä edestakaisin.”

Fossiiliharrastajat vaikenevat yleensä löytöpaikoistaan, koska sama kohta voi myrskyn tai kalliosortuman jälkeen antaa lisää saman eläimen paloja. Myerscough tekee päinvastoin ja kertoo kirjassaan, mistä kukin hänen löydöistään tuli.

Artikkeli leukaluusta on yhä kirjoittamatta. Myerscough palaa mielessään siihen, miten vähällä koko asia oli.

“Sinä päivänä oli niin monta paikkaa, joita pitkin olisimme voineet kävellä. Kun ajattelen sitä tutkimusartikkelia, jota nyt tehdään, ja kaikkea mitä siitä ymmärretään, mitään siitä ei olisi ollut, jos olisimme kulkeneet vajaan metrin verran vasemmalta.”