Lapsen pelot: näin tuet ilman painostusta

Kun lapsi sanoo aamulla, ettei halua mennä koulun urheilupäivään, vanhemmalla on kaksi vaistoa. Perua koko juttu tai vakuuttaa, että kyllä se siitä. Australialaiset psykologit Elizabeth Westrupp, Christiane Kehoe ja Rebecca Knapp kirjoittavat The Conversationin artikkelissa, että molemmat ääripäät voivat kasvattaa pelkoa. Psykologien suosittama vaihtoehto kulkee niiden välistä: lapsi kohtaa pelon hallittavana palana ja aikuinen pysyy vierellä.

Kyse ei ole siitä, että lapsi pakotetaan suoraan pahimpaan tilanteeseen. Eikä siitä, että jokainen poisjäänti olisi virhe. Kertaluontoinen poisjäänti on Westruppin ryhmän mukaan aivan hyväksyttävää. Varoitusmerkki syntyy vasta, kun välttämisestä tulee toistuva kaava.

Miksi välttäminen helpottaa heti mutta pahentaa lopulta

Mekanismi on yksinkertainen. Kun lapsi välttää pelätyn tilanteen, olo helpottuu välittömästi. Aivot oppivat tästä helpotuksesta, että välttäminen toimii. Seuraavalla kerralla sama ratkaisu tuntuu taas oikealta, ja ajan myötä pelko vahvistuu.

Sama logiikka pätee moneen arjen tilanteeseen. Urheilupäivä voi muuttua mielessä nolatuksi tulemisen uhaksi, uimakoulu paikaksi, johon ei pysty menemään. Kerran esiintymisestä kieltäytyminen voi laajentua vähitellen koko luokan yhteisten tilanteiden välttelyksi. Siksi pelko kannattaa kohdata ennemmin kuin myöhemmin, ennen kuin välttelystä tulee tapa.

Toinen ääripää ei ole turvallisempi. Jos aikuinen joutuu työntämään lapsen tilanteeseen voimalla, lapsi voi päätellä, että ilman pakkoa hän ei olisi selvinnyt. Pelko ei silloin pienene, vaan saa uuden perustelun. Westruppin ryhmä huomauttaa, että liika painostus voi vahvistaa lapselle juuri sen, mitä yritettiin purkaa: että tilanne on oikeasti vaarallinen.

Tässä kohtaa tutkijoiden käyttämä rohkeuden määritelmä on tarkka. Rohkeus ei tarkoita pelon puuttumista. Se tarkoittaa eteenpäin menemistä pelosta huolimatta. Kyky kohdata pelkoja ei myöskään ole synnynnäinen, vaan taito, joka karttuu harjoittelemalla. Siksi edistystä mitataan lapsen omaan aiempaan suoritukseen, ei siihen, mitä muut samanikäiset tekevät.

Kolmas tie on pieni suunnitelma, ei suuri puhe

Käytännössä asteittainen tuki tarkoittaa suunnitelmaa, joka pilkkoo pelottavan tilanteen osiin. Jos lapsi pelkää urheilupäivää, tavoite ei välttämättä ole koko päivän suorittaminen. Ensimmäinen askel voi olla, että lapsi tulee paikalle mutta kävelee juoksun sijaan. Vanhempi sopii järjestelystä opettajan kanssa etukäteen. Itse päivänä hän muistuttaa sovitusta rauhallisesti ja on läsnä, jos itku tulee.

Tärkeää on myös se, miten asiasta puhutaan. Westrupp, Kehoe ja Knapp huomauttavat, että lapsen on usein helpompi puhua vaikeista asioista ilman suoraa katsekontaktia. Keskustelu onnistuu paremmin rinnakkain, vaikkapa autossa tai kävelylenkillä. Se kuulostaa pieneltä, mutta voi helpottaa puhumista. Ensin aikuinen nimeää tunteen ja hyväksyy sen, vasta sitten etsitään ratkaisua: “Huomasin, että hiljenit kun isä mainitsi urheilupäivän. Mietityttääkö siinä jokin?”

Jälkikäteen palaute kannattaa suunnata sinnikkyyteen, ei lopputulokseen. Tutkijoiden esimerkissä aikuinen sanoo huomanneensa, ettei lapsi antanut periksi. Tavoite ei ole kehua urheilullisuutta tai rohkeaa luonnetta, vaan vahvistaa kokemusta siitä, että vaikeassa tilanteessa pystyi toimimaan.

Mukautuminen ruokkii pelkoa

Samaa ilmiötä on tutkinut Yalen yliopiston Eli Lebowitz, joka johtaa yliopiston Child Study Centerin ahdistus- ja mielialahäiriöiden ohjelmaa. Hän käyttää käsitettä mukautuminen (engl. accommodation). Sillä tarkoitetaan tapaa, jolla vanhempi muokkaa omaa toimintaansa ja koko perheen arkea lapsen pelon ympärille. Aikuinen vastaa puolesta, kiertää tiettyjä paikkoja, tekee asioita lapsen sijasta.

Lebowitzin mukaan lähes kaikki ahdistuneiden lasten vanhemmat tekevät näin, ja vaisto on inhimillinen. Hänen tutkimuksensa kuitenkin osoittaa, että mukautuminen lisää lapsen ahdistusta ja heikentää tämän toimintakykyä. Auttamisesta tulee kehä, jossa pelko alkaa määrittää koko perheen arkea. Lebowitzin kehittämä SPACE-ohjelma kääntää asetelman: interventio kohdistuu vanhemman toimintaan, eikä lapsen tarvitse itse osallistua. Vanhempi opettelee vähentämään mukautumista ja viestii samalla kaksi asiaa. Minä hyväksyn sen, että sinua pelottaa. Ja minä luotan siihen, että sinä selviät. Yhdistelmä on tutkimuksissa todettu tehokkaaksi, vaikka lapsi ei itse osallistuisi hoitoon.

Mitä lapsi oppii seuraavaa kertaa varten

Pelot eivät ole vain pienten lasten asia, eikä jännitys katoa iän myötä. Westruppin ryhmän neuvot on kirjoitettu kouluikäisten vanhemmille, mutta sama logiikka pätee monenlaiseen vastahakoisuuteen. Pakottaminen ja täysi vapautus ovat harvoin paras vastaus, oli kyse sitten uimakoulusta, esiintymisestä tai luokkaretkestä.

Kysymys ei lopulta ole vain siitä, lähdetäänkö tänään minnekään. Kysymys on siitä, millaisen mallin lapsi oppii seuraavaa vaikeaa tilannetta varten. Jos aikuinen poistaa kaikki esteet, lapsi oppii, että välttäminen tuo turvan. Jos aikuinen painostaa liikaa, lapsi oppii, että tilanne oli oikeasti uhka. Kolmas tapa kulkee näiden välistä: tunnista pelko, sovi yksi pieni askel illalla etukäteen, muistuta siitä rauhallisesti aamulla ja nimeä sinnikkyys jälkeenpäin.

Se on hidasta työtä, ja toistoja tarvitaan monta. Mutta lapsi ei tarvitse aikuista, joka poistaa pelon hänen puolestaan. Hän tarvitsee aikuisen, joka pysyy vieressä, kun hän opettelee kantamaan sitä itse.