Pariisilainen tapahtuma opettaa eri mieltä olemista yhden illan aikana, ja vastustajat saattavat siirtyä paikoilleen

Maaliskuun viimeinen torstai-ilta. Pariisin Gaîté Lyrique, vanha 1800-luvun teatteri Marais’n korttelissa, on täyttynyt katselemaan jotain, joka kuulostaa epätoivoiselta yritykseltä: kymmenen erimielisyyttä nelinkertaisella näyttämöllä, kuusisataa katsojaa, ei kuiskausta lopullisesta totuudesta.

Tapahtuman nimi on Nuit des Controverses, kiistojen yö. Sen on järjestänyt Institute of Desirable Futures -niminen ranskalainen ajatushautomo, jonka idea on yksinkertainen ja samalla vanhanaikainen. Ihmiset eivät enää osaa olla eri mieltä rakentavalla tavalla. Niin he kutsuvat sata erilaista ihmistä yhteen, asettavat heidät vastakkain selvien kysymysten kanssa ja antavat keskustelun edetä ilman, että toista pyritään lyömään.

“Erimielisyys on kerta kaikkiaan vääjäämätöntä”, Harvardin yliopiston käyttäytymistieteilijä Julia Minson muistuttaa illan aluksi. “Meidän on ajateltava, miten me voisimme käydä näitä keskusteluja rakentavammin.”

Minson on yksi tapahtuman ulkomaisista vieraista. Useimmat puhujat ovat ranskalaisia: politiikan tutkijoita, taloustieteilijöitä, kirjailijoita, kansalaisaktivisteja. Nelinkertainen näyttämö antaa mahdollisuuden vetää debatteja rinnakkain, ja yleisö saa valita, mihin kuhunkin keskusteluun se siirtyy. Joku iltapäivän kysymys on ympäristö, joku rajat, joku onnellisuuden mahdollisuudet kriisien keskellä.

Erimielisyyden vanha taito

Ranska on tunnettu siitä, että filosofinen keskustelu kuuluu kahvilakulttuuriin ja yliopistojen käytäville. Ajatushautomon johtaja Jean-Luc Verreaux sanoo, että maa on samalla menettänyt jotain. Sosiaalisen median aikana keskustelut polarisoituvat nopeasti, ihmiset valitsevat ystäväpiirinsä mielipidekuplien perusteella, ja avoin erimielisyys on alkanut tuntua riskiltä, ei luksukselta.

“Vastakkaisten näkemysten kuunteleminen voi rikastuttaa meitä”, Verreaux sanoo. “Näkemyserojen monimuotoisuus voi vain parantaa sitä, miten rakennamme huomisen maailmaa.”

Tämä lause kuulostaa pintapuolisesti kliseeltä, mutta hänen järjestönsä on rakentanut sen ympärille konkreettisen menetelmän. Instituutti on kouluttanut tähän mennessä yli 2 000 ihmistä siihen, miten käydään niin sanottua tuottavaa erimielisyyttä, productive disagreement. Ohjenuora ei ole keksimisen tasolla. Se nojaa ranskalaisen filosofin Patrick Viveretin vuosikymmenten takaiseen ajatukseen ja sosiologi Bruno Latourin kiistakartoituksen, cartographie des controverses, käsitteeseen. Latour kuoli vuonna 2022, mutta hänen ajatuksensa siitä, miten erimielisyyttä voidaan kartoittaa rauhallisesti, on saanut uuden elämän tämänkaltaisissa tapahtumissa.

Idea on, että erimielisyys ei ole ratkaistava ongelma vaan oma taitomuotonsa. Sen voi tehdä taitavasti tai kömpelösti. Taitavasti tehtynä se kirkastaa ajattelua, paljastaa, missä omat lähtökohdat ovat horjuvia, ja vie keskustelua eteenpäin. Kömpelösti tehtynä se päättyy huutoon ja suhteen katkeamiseen.

Rajakysymys ottaa tulta

Illan kuumimmaksi keskusteluksi nousi maahanmuutto. Catherine Wihtol De Wenden, eräs Ranskan kuuluisimpia maahanmuuttotutkijoita, esitti voimakkaan puheenvuoron rajojen merkityksestä ja vahingoista.

“Rajat ovat johtaneet joukkokuolemiin, seksuaaliseen väkivaltaan ja ihmiskauppaan”, De Wenden sanoi yleisölle. Hän viittasi Pohjois-Afrikasta Eurooppaan suuntautuneen merimatkan tilastoihin: vuoden 2014 jälkeen yli 25 000 ihmistä on kuollut yrittäessään ylittää Välimerta. Numero on tullut tutuksi monessa eurooppalaisessa keskustelussa, mutta se ei silti tunnu uupuvan.

Vastapuolelle asettui Pariisissa työskentelevä taloustieteilijä Ano Kuhanathan. Hän on itsekin saapunut Eurooppaan nuorena pakolaisena Sri Lankasta. Hän ei kiistänyt rajojen aiheuttamaa kärsimystä, mutta esitti kysymyksen toiselta kantilta.

“Miksi nämä ihmiset liikkuvat? Mitä varten? Saadakseen työn. Saadakseen kodin. Rakentaakseen elämän”, hän sanoi. Hänen mielestään rajojen avaaminen ei ratkaise alkuperäistä ongelmaa, jos saapujille ei tarjota todellisia mahdollisuuksia uudessa maassa. Hänen ehdotuksensa oli, että keskustelua pitäisi viedä eteenpäin yhdenvertaisten mahdollisuuksien suuntaan, ei pelkkien kulkurajojen lieventämiseen.

De Wenden kuunteli ja vastasi kohdasta tavalla, joka oli illan kannalta merkityksellinen. Hän tarkensi omaa kantaansa.

“En usko, että meidän pitäisi täysin lakkauttaa rajoja, mutta meidän tulisi avata niitä enemmän.”

Tämä oli pieni mutta tärkeä siirto. De Wenden oli aloittanut kärkkäänä, mutta keskustelun edetessä hän liikkui keskemmälle. Yleisön reaktio oli hiljainen, mutta arviointiäänestyksissä, joita Institute of Desirable Futures keräsi alkuun ja loppuun ennalta annettuihin kantoihin, näkyi, että monet katsojat olivat liikahtaneet omasta lähtökohdastaan kuuntelun seurauksena.

Mitä kahdeksankymmentä erimielisyyttä paljastaa

Yhden illan aikana käydyt debatit eivät tietenkään ratkaise mitään suurta. Mutta tapahtuman tarkoitus ei ollut ratkaista, vaan mallintaa. Verreaux puhuu siitä, että ranskalaiset koulut, työpaikat ja perheet tarvitsevat enemmän tilaa, jossa eri mieltä oleminen ei ole automaattisesti riski.

“Se, mitä yritämme tehdä täällä, on osoittaa, että 600 ihmistä voi istua samassa salissa, kuunnella vastakkaisia näkemyksiä ja lähteä kotiin viisaampina, ei tympääntyneempinä.”

Tämän todistaminen on tärkeää, koska viimeaikaiset kyselyt ovat näyttäneet, että ranskalaiset itsekin pitävät yhteiskuntaansa polarisoituneena. Jotakin on tapahtunut viimeisen viidentoista vuoden aikana, kun kansalaisten luottamus poliittisiin toimijoihin ja toistensa hyväntahtoisuuteen on rapautunut. Sosiaalisen median algoritmit nostavat näkyviin sisältöä, joka jakaa, koska se tuottaa enemmän reaktioita kuin sisältö, joka yhdistää.

Institute of Desirable Futures ei väitä keksineensä ratkaisua tähän. Mutta se yrittää harjoitella jotain, jota harva muu instituutio harjoittelee: julkista, näkyvää, ohjattua erimielisyyttä, jossa ei ole tavoitteena voitto vaan ymmärrys.

Mitä Minson sanoo Yhdysvaltain kokemuksen pohjalta

Julia Minson tuli Pariisiin Yhdysvaltain Harvardista, ja hänen mukana tuomansa numerot eivät ole rohkaisevia. Hän viittasi tutkimuksiin, joiden mukaan yhdysvaltalaisten poliittinen jakautuminen on kasvanut 64 prosenttia vuoden 1988 jälkeen. Vuonna 2022 tehdyssä kyselyssä 72 prosenttia republikaaneista piti demokraatteja moraalisesti vähäisempinä, ja 63 prosenttia demokraateista ajatteli samoin republikaaneista. Tämänkaltainen niin sanottu affektiivinen polarisaatio ei ole vielä pohja-asema, mutta se kertoo, miten nopeasti tilanne voi heikentyä.

Minson ei ehdottanut amerikkalaista mallia eurooppalaisille. Päinvastoin: hän piti Pariisin tapahtumaa esimerkkinä siitä, mitä yhdysvaltalaisesta kontekstista on alkanut puuttua. Yhdysvaltalaisen yliopiston käytävillä on yhä vähemmän tilaa avoimelle keskustelulle, jossa kaksi vastakkaisen mielipiteen omaavaa professoria istuvat samalla lavalla. Pariisin tapahtuma oli hänelle muistutus siitä, että tällainen keskustelukulttuuri ei ole automaatti vaan instituutio, jota on rakennettava ja ylläpidettävä.

Onnellisuus kriisien aikana

Yksi illan vähemmän katsotuista mutta kiinnostavimmista keskusteluista käsitteli sitä, miten ihmiset voivat olla onnellisia maailmassa, joka on jatkuvasti kriisissä. Ilmastonmuutos, sodat, talouden jännitteet ja sosiaalinen levottomuus täyttävät uutiset. Onko onnellisuuden vaaliminen tällaisessa tilanteessa naivia, omasta vastuusta pakenemista, vai onko se päinvastoin välttämätön voimavara, jolla pysyy toimintakykyisenä?

Keskustelussa oli mukana ranskalainen psykologi ja kirjailija, joka väitti, että jatkuva kriisitietoisuus tappaa tehokkaasti ihmisten kyvyn tehdä yhtään mitään. Hänen vastapuolellaan oli ympäristöaktivisti, joka piti onnellisuusteollisuutta moraalin laiminlyöntinä. Heidän keskustelunsa ei päätynyt sopuun, mutta päätyi paikkaan, jossa kumpikin pystyi sanomaan, miksi toinen ajattelee, niin kuin ajattelee. Tämä on Verreaux’n mukaan jo voitto.

Miksi yhden illan tapahtuma matters

Voi tietenkin kysyä, mitä yksi yö Pariisissa todella muuttaa. Kuusisataa ihmistä on murto-osa siitä, mitä Ranskan väestö tarvitsee, ja näistä kuudestasadasta valtaosa oli jo lähtökohtaisesti niitä, jotka käyvät tapahtumissa keskustelemassa eri mieltä olevien kanssa. He ovat itsevalikoituneita osallistujia, eivät satunnaisia ohikulkijoita.

Verreaux ei kiellä tätä. Hän sanoo, että instituutin keskeinen työ tehdään muualla: kouluissa, työpaikoilla, kuntien työryhmissä. Pariisin tapahtuma on näyteikkuna, ei koko myymälä. Sen tehtävä on osoittaa, että rakentava erimielisyys on mahdollista, ja antaa toimittajille, opettajille ja päättäjille kokemus siitä, miltä se näyttää isossa mittakaavassa. Mediaa oli paikalla useita kymmeniä, ja useat ranskalaiset lehdet ovat kirjoittaneet illasta seuraavalla viikolla.

Suomalainen lukija ja erimielisyys

Suomessa polarisaation tasoa on tutkittu paljon, ja kuva on monitulkintainen. Etlan tutkijan Paolo Fornaron analyysi Ylen vaalikonevastauksista osoitti, että suomalaisten ehdokkaiden näkemyserot eivät ole systemaattisesti kasvaneet. Erot ovat lisääntyneet ilmastokysymyksissä ja eurokysymyksissä, mutta esimerkiksi Nato-jäsenyydestä ja maahanmuutosta puolueet ovat ajan mittaan lähentyneet. Tämä on tärkeä havainto, koska julkisessa keskustelussa polarisaation kasvua pidetään usein itsestäänselvyytenä.

Toisaalta Aalto-yliopiston tutkijat ovat osoittaneet, että suomalaisten Twitterissä ja muissa sosiaalisen median kanavissa käymät keskustelut näyttävät siiloutuvan yhä selvemmin omiin mielipidekupliinsa. Kaksi todellisuutta voivat olla yhtä aikaa totta: ehdokkaiden näkemykset eivät ole loitonneet toisistaan, mutta tavallisten kansalaisten kokemus siitä, että vastapuoli on vihollinen, on saattanut kasvaa.

Tällaisessa tilanteessa pariisilainen koe puhuu suomalaisellekin lukijalle. Ei niin, että Suomessa pitäisi järjestää sama tapahtuma. Vaan niin, että ajatus rakentavasta erimielisyydestä taitona, jota voi opetella ja jonka voi opettaa myös eteenpäin, on hyvä muistutus. Demokratia ei perustu siihen, että kaikki ovat samaa mieltä. Se perustuu siihen, että eri mieltä olevat ihmiset löytävät tavan istua samaan saliin ilman, että se päättyy lähtöön kesken kaiken.

Mitä kiistojen taito vaatii

Minson on tutkinut vuosia, miten ihmiset käyvät vaikeita keskusteluja. Hänen keskeinen havaintonsa on, että ihmiset yliarvioivat omaa kykyään muuttaa toisen mieltä ja aliarvioivat oman halunsa ymmärtää, mistä toinen tulee. Tutkimusten mukaan kun keskustelua aloitetaan tarkoituksena vakuuttaa, lopputulos on lähes aina lukkiutuminen. Kun se aloitetaan tarkoituksena oppia, lopputulos on yleensä eri tavalla muuttunut näkemys, joko omalla tai toisen puolella.

Minson siteeraa usein omassa työssään yhdysvaltalaista tutkimusta, jossa keskusteluun valmistautuneita pyydettiin ennakkoon kirjoittamaan ylös, mitä he aikovat oppia toiselta. Pelkkä tämä yksi harjoitus paransi keskustelun lopputuloksen laatua mitattavasti. Pariisilainen Institute of Desirable Futures käyttää samaa menetelmää työpajoissaan: ennen kuin keskustelijat astuvat lavalle, heidän pitää kertoa, mitä he toivovat oppivansa vastapuoleltaan.

Tämä kuulostaa pieneltä rituaalilta, mutta sen vaikutus on huomattava. Se vie keskustelun pois oikeassa olemisesta ja siirtää sen oppimisen kontekstiin. Se ei poista erimielisyyttä, mutta muuttaa sen luonteen vihollisuudesta yhteiseksi tehtäväksi.

Pariisilainen kokeilu kuvaa mielenkiintoista paradoksia. Mitä polarisoituneempi yhteiskunta, sitä suurempi tarve harjoitella rauhallista erimielisyyttä. Mitä polarisoituneempi yhteiskunta, sitä vaikeampaa harjoittelu on. Iso-Britannian, Yhdysvaltojen ja monien Euroopan maiden tilanteet muistuttavat siitä, että polarisaation kierre voi syöksyä tietyn rajan jälkeen omalla painollaan eteenpäin, ja sen pysäyttäminen vaatii kohtuullisen tietoista työtä. Yhden illan tapahtuma ei ole tämän työn ratkaisu, mutta se on yksi aineksista, joista ratkaisu voitaisiin koota.

Suomi on tässä mielessä siinä asemassa, jossa polarisaatio ei vielä ole karannut käsistä. Sen sijaan se on siinä vaiheessa, jossa malliesimerkkien tutkiminen ja oman keskustelukulttuurin vaaliminen voivat estää luisua kohti tilannetta, jossa naapuri on automaattisesti vihollinen. Pariisilainen koe näyttää, että rakentavaa erimielisyyttä voi opetella ja että sitä voi opettaa eteenpäin. Sitä, kuinka monta ihmistä se tavoittaa ja miten kestävä vaikutus on, ei kukaan vielä tiedä. Mutta yritys on tehty, ja sen tulokset näkyvät jo Pariisin kahviloissa, joissa joku 22-vuotias opiskelija on alkanut puhua isänsä kanssa eri tavalla kuin viime jouluna.

Kiistojen yö Pariisissa loppui keskiyötä kohti, ja Verreaux’n kuvauksen mukaan moni jäi pihalle vielä keskustelemaan. Se oli ehkä ratkaisevaa: keskustelu jatkui, eikä se päättynyt ovenpaukautukseen.