Alankomaalaiset viljelijät opettelevat kasvattamaan perunaa suolaisella pellolla

Terschelling on pieni saari Alankomaiden pohjoisrannikolla, Wadden-meren ja Pohjanmeren välissä. Saarella ei ole suurta viljelyhistoriaa sen paremmin kuin kuuluisia viinitarhojakaan. Merituuli on ankara, maaperä hiekkainen ja suolapitoinen, ja meriveden nousu tuntee tiensä maan alle. Siellä missä pelto kohtaa meren, kasvaa useimmiten vain heinä ja rikkaruohot.

Juuri siksi Terschellingiin on ilmestynyt yksi eurooppalaisen maatalouden kiinnostavimmista kokeista. Se on vapaaehtoisten ylläpitämä puutarha, nimeltään De Zilte Smaak, suomeksi “suolainen maku”. Nimen idea on yksinkertainen. Jos suolainen maaperä on tulevaisuutta yhä useammalla pellolla, kannattaa aloittaa opettelu nyt.

Puutarhassa kasvatetaan perunaa, porkkanaa, juurikkaita, sipulia ja purjoa. Lisäksi kokeillaan halofyyttejä, eli luonnostaan suolaan tottuneita kasveja, kuten suolayrttiä, meriasteria, ostronlehteä ja jääkasvia. Osa näistä ei ole missään ruokakauppakanavilla vielä, mutta suolaheinää ja jääkasvia myydään pohjoiseurooppalaisissa ravintoloissa lukumääräisenä herkkuna.

Miksi Alankomailla on erityinen kiinnostus asiaan

Alankomaat on matala maa. Neljännes sen pinta-alasta on merenpinnan alapuolella, ja aluetta on pitkään pidetty koossa padoin, pumpuin ja kanaalein. Se on maa, joka on elänyt veden kanssa niin kauan, että sen historia on kirjoitettu tulvavalleihin.

Ilmastonmuutoksen ja merenpinnan nousun myötä tilanne muuttuu. Suolaista merivettä tihkuu yhä syvemmälle maaperään, ja arvioiden mukaan noin 14 prosenttia Alankomaiden maasta joutuu jossakin muodossa suolaantumisen piiriin tulevina vuosikymmeninä. Peltoja, jotka ovat viljelleet perunaa ja sokerijuurikasta satojen vuosien ajan, uhkaa muuttua sellaisiksi, että perinteiset lajikkeet eivät enää tuota satoa.

Tätä varten tarvitaan kahta asiaa. Kasveja, jotka sietävät suolaa, ja tietoa siitä, mitkä niistä toimivat tietynlaisessa maaperässä. Terschelling on eräänlainen testilaboratorio, jossa molempia tutkitaan samaan aikaan. Puutarhan hallituksen jäsen Arjan Berkhuysen on muotoillut ajatuksen yhteen lauseeseen: ihmisenä meillä on tapana muokata ympäristöä meille sopivaksi, mutta täällä yritetään sen sijaan sopeutua ympäristöön.

Käytännössä se tarkoittaa, että puutarhaan tuodaan eri puolilta Eurooppaa ja maailmaa lajikkeita, joiden oletetaan pärjäävän suolaisessa maassa. Niitä istutetaan, mitataan niiden kasvua, ja katsotaan mikä tuottaa syötävää satoa ja mikä ei. Tulokset raportoidaan paikalle tulleille maanviljelijöille, tutkijoille ja vieraileville opiskelijoille.

Yhteys globaaliin tutkimukseen

De Zilte Smaak ei ole yksin. Se on osa laajempaa eurooppalaista tutkimushanketta nimeltä SALAD, eli Saline Agriculture for Adaptation. Hanketta koordinoi Vrije Universiteit Amsterdamin ympäristötutkimuksen instituutti, ja sen tieteellistä johtoa on Kate Negacz, apulaisprofessori samasta yliopistosta.

Tutkimusryhmän tavoite on kartoittaa, miten suolaisella maaperällä voidaan viljellä ilman että kaikki aloitetaan tyhjältä pöydältä. Hanke ulottuu Alankomaiden lisäksi Pohjois-Afrikan maihin, joissa kuivuus, kastelu ja nousemassa oleva merenpinta ovat jo muuttaneet peltoja. SALAD-hanketta tekee yhteistyötä myös Bas Bruningin johtaman The Salt Doctors -yrityksen kanssa. Se on alankomaalainen sosiaaliyritys, joka on erikoistunut suolaisen maaperän viljelymenetelmiin ja toimii useammassa maassa samaan aikaan.

The Salt Doctorsin hankkeet eivät ole teoreettisia. Bangladeshissa yritys on kouluttanut noin 5 000 maanviljelijää suolaisen maaperän viljelytekniikoihin. Egyptissä hankeelle on saatu keskimäärin 40 prosentin sadonlisäys perunaviljelyssä, kun kompostin käyttöä ja lajikevalintaa on muutettu. Vietnamissa asialla on uusi kiireellisyys: merivettä tihkuu nykyisin yli sadan kilometrin päähän rannikolta riisialueille, kun vielä pari vuosikymmentä sitten sama etäisyys oli 30–50 kilometriä. Australiassa miljoona hehtaaria peltoa on jo arvioitu vakavasti suolaantuneeksi.

Terschellingin puutarhasta saatuja tuloksia käytetään näillä alueilla konkreettisesti. Kun Alankomaissa havaitaan, että tietty perunalajike selviää tietyllä suolapitoisuudella, tieto siirtyy ulkomaisille kumppaneille ja heidän viljelijöilleen. Näin pieni saari toimii testaajana isomman ongelman ratkaisuun.

Yksi asia, jonka SALAD-hanke on nostanut esiin, on se että suolankestävyys ei ole yhden geenin asia. Se on monimutkainen ominaisuus, joka riippuu siitä miten kasvi kuljettaa vettä, miten se suojaa juuristoaan ja miten se varastoi tai erittää suoloja. Kahden samanlaisen perunan välillä voi olla suuria eroja, jos toinen on kasvanut sukupolvien ajan suolaisessa maaperässä ja toinen ei. Tämä tarkoittaa, että pelkkä laboratoriojalostus ei riitä. Lajikkeita pitää kasvattaa oikeissa pelto-oloissa ja valita niistä ne yksilöt, jotka selviävät.

Paikallinen viljelijä

Yksi puutarhan vakiokävijöistä on kolmannen sukupolven viljelijä Alco de Jong, siemenperunojen kasvattaja. Hän tuli mukaan hankkeeseen, koska näki omilla pelloillaan sen, mitä suolaantuminen tekee. De Jongin puoliso Jacqueline Wijbenga osallistuu puutarhaan säännöllisesti, ja he kokeilevat omilla pelloillaan niitä lajikkeita, jotka ovat tuottaneet lupaavia tuloksia Terschellingissä.

De Jong edustaa yleisempää kysymystä: miten vakiintuneesta perinneviljelystä siirrytään johonkin uuteen, kun vanhat menetelmät eivät enää toimi. Vastaus on harvoin yksi uusi lajike. Se on pikemminkin prosessi, jossa eri tekijöitä muutetaan yksi kerrallaan: lajike, lannoitus, kastelu, maanmuokkaus ja vuoroviljely. Jokainen muutos vaatii oppimista, eikä se onnistu ilman että joku ottaa riskiä ensimmäisten satojen suhteen.

Juuri siksi testipuutarhat ovat tärkeitä. Viljelijä ei voi kokeilla kaikkea omalla pellollaan, koska epäonnistuminen tarkoittaisi sadon menetystä ja sitä kautta rahan menetystä. Mutta vapaaehtoispohjainen testipaikka voi tehdä sen kokeilun, ja siirtää opit eteenpäin.

Terschellingin kävijöihin kuuluu myös muita saaren asukkaita, jotka eivät ole ammattimaisia viljelijöitä mutta joita kiinnostaa nähdä, mitä heidän omalla takapihallaan voisi periaatteessa kasvaa. Tämä on osa puutarhan sivuvaikutuksia: se herättelee keskustelua siitä, miten Wadden-meren rannan ihmiset voivat sopeutua omaan muuttuvaan maisemaansa. Saaria on Alankomaiden pohjoisrannikolla useita, ja jokaisella niistä on erilainen maaperä. Mitä Terschellingillä toimii, ei välttämättä toimi naapurisaarella Texelillä, jossa maaperä on hieman erilainen. Juuri siksi testejä pitää tehdä useammassa paikassa ennen kuin yleistyksiä voidaan vetää.

Suolaantuminen vaikuttaa myös karjan ruokaan. Jos rannikon niittyjä ei voi enää käyttää heinän tuotantoon perinteisillä lajeilla, on mietittävä vaihtoehtoja. Osa SALAD-hankkeen kokeiluista koskee nimenomaan heinäkasveja ja rehua. Jos naapurusaarten maitotalous haluaa jatkua siellä missä suola nousee, lehmien ruokinnassa tarvitaan uusia ratkaisuja. Se ei ole pieni asia Alankomaissa, jossa maitotalous on yksi tärkeimmistä maatalouden sektoreista.

Halofyytit ja ruokakulttuuri

Vielä kiinnostavampi käänne on, miten suolainen maatalous voi muuttaa sitä, mitä pidetään syötävänä. Halofyytit ovat kasveja, joita on pitkään pidetty villiherkkuina: rannikon kerääjien ja paikallisten ravintoloiden erikoisuuksina, joita ei ole viljelty teollisesti. Suolaheinä, meriasteri, ostronlehti ja jääkasvi ovat neljä esimerkkiä. Niistä osa on ollut ihmisten ruokavaliossa satojen vuosien ajan, mutta pienessä mittakaavassa.

Jos niitä voidaan kasvattaa kaupallisesti suolaisella pellolla, ne saattavat löytää tiensä ruokakauppoihin ja ravintoloiden vakioruokalistoille. Tämä vaatii muutakin kuin pelkän viljelyn. Ostajat ja jakelijat pitää saada mukaan, ja kuluttajat pitää totuttaa. Alankomaissa ja Pohjois-Saksassa ravintoloilla on jo ollut halofyyttejä ruokalistoillaan, ja maku on saanut positiivista palautetta. Kaupallisen tuotannon skaalaaminen on kuitenkin toinen kysymys.

Bruning ja muut tutkijat pitävät tätä pitkän aikavälin mahdollisuutena. Jos ilmastonmuutos tekee nykyisistä pelloista vaikeampia ja suolaisempia, halofyytit eivät olekaan enää marginaalisia kasveja. Ne voivat muodostaa perusviljelyn osan alueilla, joilla peruna ja vehnä ovat jääneet liian heikoille tuotoille.

Ruokakulttuuriset muutokset etenevät hitaasti. Suomessakin lampaanjuusto ja muikku ovat lopulta löytäneet tiensä tavallisten kotitalouksien ruokapöytään vasta sukupolvien kuluttua siitä, kun ne olivat tuttuja vain rannikon asukkaille. Sama voi tapahtua halofyyteille Keski-Euroopassa. Kymmenen tai viidentoista vuoden päästä suolaheinä saattaa olla yhtä tavallinen näky hollantilaisessa supermarketissa kuin ruukkusalaatti on tänään.

Miksi tämä koskee muita

Suolaantuminen ei ole vain rannikkoalueiden ongelma. Arviolta 20 prosenttia maailman viljellystä maasta kärsii jossain muodossa suolaantumisesta, ja luku kasvaa. Syitä on useita: merenpinnan nousu, liiallinen kastelu, jonka seurauksena suolat nousevat pintakerroksiin, ja väärä ojitus.

Tämä tarkoittaa, että Terschellingin pienen vapaaehtoispuutarhan opit eivät jää Hollannin sisäiseksi kysymykseksi. Ne siirtyvät Egyptiin, Bangladeshiin ja Vietnamiin, ja niitä käytetään siellä, missä hädän aste on paljon suurempi kuin Alankomaissa. Pim van Tongeren, SALAD-hankkeen tutkija Vrije Universiteit Amsterdamista, on todennut, että Euroopan rooli tässä on paitsi oppia itse, myös toimia tiedon välittäjänä.

Tämä asetelma on kiinnostava myös siksi, että se kääntää kehitysyhteistyön perinteistä asetelmaa. Hollantilainen pieni vapaaehtoispuutarha ei tarjoa valmiita ratkaisuja etelän maille, vaan tekee samaa tutkimustyötä yhdessä. Bangladeshilaisen viljelijän kokemus perunalajikkeen suolansiedosta on arvokas data Alankomaille, aivan kuten toisinpäin.

Mitä Terschelling kertoo maatalouden tulevaisuudesta

Puutarhan vieraat saavat usein kysymyksen: onko tämä vain eksoottista puuhastelua vai onko kyseessä tulevaisuuden mallia. Vastaus näyttää olevan molempia. Suurin osa Alankomaiden peltomaasta ei muutu ylimmälleen suolaiseksi vielä tällä vuosikymmenellä. Mutta osa muuttuu, ja jos siinä vaiheessa ei ole kokeiltuja lajikkeita ja menetelmiä, maanviljelijät joutuvat tekemään valintoja ilman tietoa.

Terschellingin puutarhan merkitys on siis nimenomaan siinä, että oppiminen aloitetaan ennen kriisiä. Kymmenen vuoden päästä tulokset voivat olla arkipäiväisiä, ja suolankestävät lajikkeet saattavat olla osa normaalia viljelyä. Nyt ne ovat vielä kokeiluja, joita tehdään vapaaehtoisten voimin, Wadden-meren tuulessa, peltolaikun kokoisella palstalla.

Berkhuysenin lauseeseen kannattaa palata. Ihminen muokkaa ympäristöä itselleen sopivaksi, mutta nyt yritetään oppia myös toinen taito: sopeuttaa oma tekeminen siihen maahan, joka on tarjolla. Se on kovempi kurssi, eikä sitä voi opetella kirjoista. Sitä opetellaan pellolla, satoa kerta kerralta mittaamalla.

Terschellingin puutarhassa vierailu kesäkuussa voi näyttää vaatimattomalta. Tuuli heiluttaa kasvirivejä, muutama vapaaehtoinen kerää näytteitä taulukkoon, ja kauempana Wadden-meren matala vesi välkehtii. Mutta jos puutarhaan palaa viiden vuoden päästä, rivit voivat olla levinneet saaren muille palstoille, ja osa sadosta päätyy paikalliseen ravintolaan tai kauppaan. Ja jos malli onnistuu, sama näkymä saattaa toistua kymmenissä muissa rannikon kylissä ympäri maailmaa.

Hitaan tieteellisen kokeilun ja paikallisen vapaaehtoistyön yhdistelmä on epämuodikas tapa tehdä maatalouden uudistustyötä. Se ei houkuta sijoittajia eikä päädy talouslehtien etusivulle. Mutta juuri siitä syystä se ehkä kestää. Ilmastonmuutoksen sopeutumisessa valtaosa ratkaisuista löydetään todennäköisesti tällä tavalla: pieninä kokeiluina, joita tehdään siellä missä ongelma näkyy ensimmäisenä, ja joista opitaan kaikkialla muualla.