Britanniassa yli 50-vuotiaat löytävät uuden ammatin hoitotyöstä, kun työmarkkinat sulkevat ovia

Denys Andrianjafy, 55, käveli pari vuotta sitten ulos vanhasta työstään ensimmäistä kertaa elämässään ilman uutta paikkaa odottamassa. Sarja aivohalvauksia oli jättänyt jälkensä, ja keho ei enää kestänyt pitkiä päiviä. Lääkärin ohje oli yksiselitteinen: hidastat tahtia tai romahdat. Niin Andrianjafy jäi 54-vuotiaana eläkkeelle, vaikka oli ajatellut työskentelevänsä vielä vuosia.

Nyt hän tekee viikossa noin kahdeksantoista tuntia töitä seitsemän asiakkaan luona Kentin kreivikunnassa. Hän on niin sanottu seuralaishoitaja, companion carer. Hän pelaa korttia, käy iltapäiväkahveilla ja kuljettaa asiakkaita pieneen kaupunkikahvilaan. Hän kuuntelee, kun sata minuuttia kuluu kertomalla saman tarinan toistamiseen. Ja hän nauraa, kun joku 87-vuotias naapuri oikaisee hänen englantiaan.

“Teen jotain positiivista, enkä juokse itseäni pohjamutiin”, Andrianjafy kuvailee uutta elämäänsä Reasons to be Cheerful -lehdelle.

Hänen työnantajansa on Seniors Helping Seniors UK, lyhyemmin SHS. Yhtiö perustettiin alun perin Yhdysvalloissa, mutta brittijaosto on rakentanut sen ympärille mallin, jossa kaikki hoitajat ovat itsekin kypsässä iässä. SHS:n keskimääräinen työntekijä on 59-vuotias. Hänen koko 190 hengen henkilöstöstään 40 prosentilla on jokin terveydellinen haaste, joka estää kokoaikatyön. Noin 60 prosenttia on jossain vaiheessa jättänyt edellisen työnsä huolehtiakseen omasta vanhuksesta tai sairaasta puolisosta.

Maa, jonka työmarkkinat sulkevat oven viidenkympin jälkeen

Britannian työmarkkinat ovat jo vuosia kohdelleet keski-ikäisiä ja sitä vanhempia töykeästi. Tilastojen mukaan yli 50-vuotiaat ovat olleet maan herkimmin lomautettava ikäryhmä koko viime vuosikymmenen ajan. Kun kierre alkaa, paluu on harvinaisen vaikeaa: rekrytointi-ilmoitusten sanavalinnat suosivat nuorta, dynaamisuutta korostetaan, ja iäkkäämpi hakija päätyy usein hakemustensa joukkoon ilman vastausta.

Maan kokonaistyöttömyys oli viime vuonna 5,1 prosenttia, kun se vielä 2024 oli 4,4 prosenttia. Kuluvan vuoden ennuste on 5,4 prosenttia, mikä olisi yhdentoista vuoden korkein lukema. Avoimien työpaikkojen määrä on pudonnut 9 prosenttia vuodessa ja jää selvästi pandemiaa edeltävästä tasosta. Numerot ovat synkkiä erityisesti niille, jotka ovat ehtineet ylittää viiden vuosikymmenen rajapyykin.

Hoitoalan tilanne on toinen. Britannian väestö ikääntyy samaan tahtiin kuin muualla Euroopassa, ja palvelut yrittävät pysyä perässä. Arvio puhuu 470 000 lisähoitajan tarpeesta vuoteen 2040 mennessä. Tämä tarkoittaa karkeasti 27 prosentin kasvua nykyisestä työvoimasta. Pulan lääkkeeksi on yritetty kaikkea ulkomaalaisrekrytoinnista palkkojen korotuksiin, mutta yhtälö ei ole ratkennut.

SHS:n yritysneuvoja Sally Wilse sanoo, että ratkaisu löytyi sieltä, mistä sitä ei aluksi etsitty.

“Hoivamallimme rakennettiin sellaisia ihmisiä silmällä pitäen, jotka eivät pysty kokoaikatyöhön”, Wilse kertoo. “Olemme tehneet kovasti töitä tuodaksemme takaisin työelämään ihmisiä, jotka ovat ajautuneet sen ulkopuolelle.”

Tämä ei ole pelkkää retoriikkaa. SHS:n hoitajat tekevät keskimäärin 15 tuntia viikossa, ja vuorot sovitaan jokaisen oman jaksamisen mukaan. Joku ottaa kolme aamua, joku kaksi iltaa. Joku saattaa vetää kaksi viikkoa täyttä tahtia ja sitten pitää viikon huilia, koska niin on sovittu omaisten kanssa. Sopimusmuoto on niin sanottu nollatuntisopimus, joka brittikontekstissa tarkoittaa sitä, että työntekijä ei ole velvoitettu ottamaan vuoroja vastaan jos elämäntilanne ei salli.

Palkka ei ole ruhtinaallinen, mutta se on kohtuullinen. Seuralaishoitajille SHS maksaa 14,12-21,29 puntaa tunnilta, henkilökohtaisille hoitajille hieman enemmän. Yhtiö on sitoutunut maksamaan vapaaehtoista real living wage -tasoa, joka on Lontoossa 14,80 puntaa ja muualla maassa 13,45 puntaa tunnilta. Suomalaiseen tunnetuntipalkkaan verrattuna luvut eivät ole huimia, mutta brittiläisessä palveluammateissa ne ovat keskitason yläpuolella.

Cera ja 700 hakemusta

Pelkät kahdeksantoista tunnin viikot eivät kuitenkaan ratkaise koko ongelmaa. Britannian toiseksi suurin kotihoidon yritys Cera lähti lokakuussa 2024 hakemaan toista reittiä: pitkäaikaistyöttömien rekrytointia kotihoidon ammattiin. Yhtiön pääjohtaja ja toinen perustaja Ben Maruthappu kertoo, että ohjelma on ollut menestys hänen omiakin odotuksiaan suurempi.

“Olemme tukeneet ihmisiä takaisin työelämään, kouluttaneet heitä päteviksi hoitajiksi”, Maruthappu sanoo.

Numerot vahvistavat sen. Lokakuun 2024 jälkeen Cera on rekrytoinut 2 447 uutta hoitajaa, ja heistä 34 prosenttia tuli pitkäaikaistyöttömyydestä. Kahdeksalla prosentilla on jokin terveydellinen haaste tai vamma, joka estää täysipäiväisen työn. Yhtiö aikoo kasvattaa joukkoa vielä viidellä tuhannella seuraavan vuoden aikana.

Yksi heistä on 54-vuotias Luffy Latiff. Hän oli ollut työtön reilun vuoden, kun hän alkoi etsiä uutta suuntaa. Hän haki 700 työpaikkaa, ennen kuin sai kutsun haastatteluun Cerasta. Seitsemänsataa. Numero kuulostaa virheeltä, mutta se on totta. Latiff piti kirjaa.

“Se sai minut tuntemaan oloni paremmaksi henkisesti, ja olen pystynyt rakentamaan itseluottamukseni takaisin”, Latiff kuvailee nykyistä työtään. Hän tekee viikossa jopa 36 tuntia ja pitää huolta noin 25 asiakkaasta. Vuorot vaihtelevat. Joku tarvitsee aamupesun, joku iltapäiväkävelyn, joku pelkän kuuntelijan.

Latiffin tarina kertoo jotain britannian työmarkkinoiden absurdiudesta. Kotihoito on ala, joka huutaa työvoiman perään. Pitkäaikaistyöttömyyteen ajautuneilla yli viisikymppisillä on aikaa, kokemusta ja usein elämänviisautta, jota hoivatyö konkreettisesti tarvitsee. Mutta nämä kaksi joukkoa eivät ole löytäneet toisiaan ilman välittäjää, joka uskaltaa palkata ilman vaaditun nuoren CV:tä.

Mitä seniorit tuovat hoitotyöhön

Hoitotyö ei ole pelkkää teknistä osaamista. Kun ihmiset ikääntyvät, heidän tarvitsemansa apu muuttuu vähitellen siirtymistä peseytymisessä ja syömisessä laajemmaksi: yksinäisyyden, surun ja oman elämän loppuvaiheen kohtaamiseen. Tutkimukset ovat osoittaneet jo pitkään, että ikääntyneet kokevat usein enemmän luottamusta hoitajaan, joka itsekin on kulkenut elämän puoliväliin asti.

Andrianjafy kertoo, että hänen asiakkaansa puhuvat hänelle eri tavalla kuin he puhuivat aiemmille, kaksikymppisille hoitajilleen.

“Jaan heidän kanssaan asioita, jotka he tunnistavat. Kun puhumme lapsista, lapsenlapsista tai työelämän loppumisesta, en istu kuuntelemassa kuin antropologi. Olen siellä mukana”, hän sanoo.

Hän aikoo aloittaa ensi syksynä yliopisto-opinnot vanhusten hoidon alalla. Hänen tavoitteenaan on ryhtyä kokopäiväiseksi hoitotyöntekijäksi sitten, kun terveys antaa myöten. Tämä on käänteinen polku verrattuna siihen, mitä työmarkkinat yleensä ehdottavat: nuorena kovaa, vanhempana hidasta. Andrianjafy aloittaa hidasta polkua nyt, ja se vie häntä eteenpäin.

Wilse kertoo, että SHS:llä työntekijöiden vaihtuvuus on murto-osa siitä, mitä se on perinteisillä kotihoitoyrityksillä. Tarkkoja lukuja hän ei anna, mutta sanoo, että harva lähtee, koska “ihmiset löytävät tällä työllä tarkoituksen, joka oli ehkä kadonnut, kun edellinen pitkä ura päättyi”.

Kaksi mallia, sama oivallus

SHS ja Cera lähestyvät ongelmaa eri kulmista. SHS rakentaa pieneksi mitoitetun työn ihmisille, jotka eivät enää pysty tai halua kokopäiväiseen rytmiin. Cera taas yrittää saada pitkäaikaistyöttömät täysiin tunteihin niin, että työ todella elättää. Molemmat oivaltavat saman asian: kotihoidon työvoimapula ja ikääntyneiden työllistyvyysongelma ovat saman kolikon kaksi puolta. Niitä ei pidä yrittää ratkaista erikseen.

Britannian hallituksen kannalta tämä on kiusallinen havainto. Maa on viimeiset kaksi vuosikymmentä yrittänyt taklata hoivapulaa ulkomaalaisrekrytoinnilla, ja samalla työllisyyspolitiikka on kehottanut yli viisikymppisiä työttömiä etsimään “taitojensa mukaisia töitä”, mikä tarkoittaa käytännössä toivomista. Pysyvää siltaa kotimaan työvoimaresurssin ja kotimaan työvoimatarpeen välille ei ole rakennettu.

Yritykset rakentavat sitä nyt itse. Sekä SHS että Cera ovat saaneet huomiota esimerkiksi alan ammattilehdiltä, ja muutama isompi kotihoitoketju on aloittanut omat senioreille suunnatut rekrytointiohjelmansa. Vauhti ei ole nopea, mutta suunta on selvä.

Maruthappu uskoo, että viisi vuotta tästä eteenpäin hoitoalan keski-ikä Britanniassa näyttää huomattavasti erilaiselta kuin nyt.

“Joustavuus ratkaisee asioita, joita perinteinen palkkaratkaisu ei pysty ratkaisemaan”, hän sanoo. “Jos tarjoat ihmisille aidon mahdollisuuden työskennellä omassa rytmissään, monet ottavat vastaan työn, jota eivät olisi ajatelleet kaksikymppisinä lainkaan.”

Asiakkaiden näkökulma

Andrianjafy kertoo, että työn antoisin osa on usein se, mitä ulkopuolisin silmin näkee vähäisenä: pieni vapaus. Kun hän vie 86-vuotiaan rouvan kahvilaan, rouva saa valita pöydän, leivoksen, sokerimäärän kahviin. Hän saa olla itse päättämässä jotain. Tämä saattaa kuulostaa banaaliselta, mutta vanhainkodin tai päivätoiminnan rytmissä eläneelle asiakkaalle se on poikkeustila.

“Se saa heidät tuntemaan, että heillä on jotain valinnanvaraa elämässään, että he eivät ole vain juuttuneet nojatuoliin”, Andrianjafy sanoo.

Tällä on suora yhteys siihen, miten yksinäisyys ja masennus etenevät vanhusten arjessa. Brittiläinen Age UK -järjestö on raportoinut jo vuosia, että krooninen yksinäisyys on terveydellinen riskitekijä, jonka vaikutus rinnastuu päivittäiseen tupakointiin. Kun joku tulee viikoittain käymään, kuuntelee ja vie ulos, riski pienenee mitattavasti. Hoivakustannus pienenee senkin jälkeen, koska yksinäisyydestä kärsivät joutuvat herkemmin sairaalaan ja tarvitsevat enemmän lääkitystä.

SHS:n hoitajat ovat siinä mielessä erityislaatuisessa asemassa, että heillä itsellään on usein samankaltaisia kokemuksia takanaan. Moni on hoitanut puolisoaan kotona vuosia, joillekin oma vanhus on muistisairas, ja monella on omakohtainen muistitto siitä, miltä tuntuu, kun keho yhtäkkiä pettää ja työpaikka katoaa. He puhuvat asiakkaille kuin kuuluisivat samaan joukkoon, koska kuuluvat.

Miksi tämä koskettaa Suomea

Suomessa hoitoalan työvoimapula on alkanut vaivata monia hyvinvointialueita, ja samaan aikaan yli viisikymppiset ovat haavoittuvassa asemassa työmarkkinoilla. Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan koko maan työttömyysaste nousi vuonna 2025 keskimäärin 9,7 prosenttiin, mikä oli 1,3 prosenttiyksikköä enemmän kuin vuotta aiemmin. Yli 50-vuotiaita työttömiä oli viime kesänä noin 112 900 henkilöä, lähes 10 000 enemmän kuin vuosi sitten.

Samaan aikaan 55-64-vuotiaiden työllisyysaste nousi hieman, 72,3 prosenttiin. Pohjoismaissa luku on silti edelleen matalin. Eläketurvakeskuksen mukaan ikääntyneiden työllisyys on Suomessa noussut viime vuosina, mutta jää naapurimaista jälkeen. Brittien malli ei ole ihme-eliksiiri, mutta se sisältää kysymyksen, joka on Suomen oloissakin painava: voidaanko hoivatyön reittiä helpottaa niille, jotka jo lähtökohtaisesti haluavat töihin mutta eivät jaksa kokopäiväisinä?

Andrianjafy ei ajattele politiikkaa silloin, kun istuu Kentin kotitalon sohvalla katselemassa, kun 84-vuotias asiakas haparoi sanoja löytääkseen oikean vuosiluvun. Hän vain antaa asiakkaalle aikaa. Asiakas hymyilee, kun muistaa.

“Tämä on ehkä elämäni mielekkäin työ”, Andrianjafy sanoo. “Ja se yllättää minua itseänikin, koska olen tehnyt aiemmin monta erilaista työtä. Yksikään niistä ei tuntunut tältä.”

Suomen oloissa britannialainen kokeilu herättää ennen kaikkea kysymyksen siitä, miten työajan joustavuus voitaisiin yhdistää julkisen kotihoidon tiukasti aikataulutettuun arkeen. Suomessa kotihoito on lähes kokonaan kuntien ja hyvinvointialueiden vastuulla, ja vuorot on usein kelloitettu minuutilleen. Yksittäisellä työntekijällä saattaa olla päivän aikana parikymmentä asiakaskäyntiä, joista jokainen on rajattu kymmeniin minuutteihin. Tällaisessa rytmissä on vaikea kuvitella seuralaishoitajan kaltaista työnkuvaa, jossa varataan aikaa kahville ja keskustelulle.

Mitään yksittäistä reseptiä Britanniasta ei voi suoraan kopioida, mutta ajatus yli viisikymppisten työvoiman houkuttelemisesta hoivapuolelle voisi olla yksi varteenotettava reitti, jota harva työnantaja on Suomessa toistaiseksi avannut. Yksityinen palvelusektori voisi olla luontevampi paikka aloittaa, koska siellä työaikoja voi sopia joustavammin kuin julkisen puolen vuorolistoissa. Useat suomalaiset kotihoitofirmat ovat jo valittaneet työvoimapulaa, mutta harva on lähtenyt rekrytoimaan eläköityneitä ammatinvaihtajia tai varhain eläköityneitä terveysongelmiensa kanssa eläviä työnhakijoita.

Britannian kokemus muistuttaa yhdestä asiasta: hoiva-ala ei ole pelkästään nuorten ja kouluttamattomien työpaikka, jota suomalaisessa keskustelussa joskus annetaan ymmärtää. Se on ammatti, jossa elämänkokemus, kärsivällisyys ja taito kuunnella ovat usein arvokkaampia kuin nopeus tai fyysinen voima. Ne ovat ominaisuuksia, joita yli viisikymppinen tyypillisesti kuljettaa mukanaan ilmaiseksi.