Buenos Airesissa slummin asukkaat istuivat pöytään ja kertoivat kaupungille, miten heidän talonsa pitäisi rakentaa

Grecia Guzmán on elänyt koko elämänsä Villa 20:ssa. Hän on opettaja, aktivisti ja arkkitehti, mutta ennen kaikkea hän on lugano-läispuolella sijaitsevan naapuruston lapsi, joka kasvoi kaduilla joita ei ollut kaupungin kartalla. Kun hän oli pieni, alueella ei ollut osoitteita. Kun hän oli teini-ikäinen, siellä ei ollut juoksevaa vettä kaikissa taloissa. Kun hän oli aikuinen, suurin osa naapurustosta eli viemäriverkon ulkopuolella. Guzmánin arkkitehtuurin opinnot, jotka hän suoritti aikana jolloin harvalla hänen naapurustostaan oli edes koulun päätöstodistusta, tekivät jostakin selväksi: hän oli nyt sellaisessa asemassa, jossa hän saattoi pyytää istumapaikkaa pöydässä.

Ja hän pyysi.

Mitä Villa 20 on

Villa 20 on yksi Buenos Airesin suurimpia informaaleja asuinalueita. Osallistuvassa suunnittelussa mukana olevan Participedian kokoaman tiedon mukaan siellä asuu noin 9 200 perhettä 4 500 talossa. Asukkaita on yhteensä suunnilleen 28 000. Alue sijaitsee Luganon kaupunginosassa, kaupungin eteläisessä osassa. Asukkaat ovat rakentaneet talonsa itse, usein vuosikymmenten aikana, pala palalta. Veden saaminen on ollut epäsäännöllistä, sähkö usein laittomista vedotuista, ja sanitaatiojärjestelmä on ollut joko riittämätön tai olematon.

Kun ulkomaalainen lukija ajattelee sanaa “slummi”, hänen mieleensä tulevat usein rappeutuneet naapurustot, joista halutaan vain pois. Villa 20 ei ole sellainen. Se on tiivis, eloisa, itseorganisoituva yhteisö, jolla on oma sosiaalinen verkostonsa, omat kauppansa, omat pyhimyskuvansa, omat kokkinsa ja opettajansa. Se ei ole paikka, jonka asukkaat haluaisivat hylätä. Se on paikka, jonka he haluaisivat sellaiseksi, että se näkyy Buenos Airesin kartalla ja jossa lapsi voi saada syntymäajan rekisteröityä normaalin mukaan.

Vuosikymmenien ajan kaupunki ei kyennyt tai halunnut tarjota tätä. Asukkaat olivat näkymättömiä järjestelmälle, joka ei tiennyt heidän osoitteitaan, koska niitä ei ollut, eikä ollut valmis tunnustamaan heitä, koska heidän talonsa oli rakennettu ilman lupia maalle, joka oli joko valtion tai laittomasti haltuunotetun omistajan.

Mitä vuonna 2016 tapahtui

Tammikuussa 2016 Buenos Airesin kaupungin asumisinstituutti Instituto de Vivienda de la Ciudad, lyhyemmin IVC, käynnisti prosessin, jota kutsutaan nimellä Proyecto Integral de Reurbanización. Se kääntyisi suomeksi suunnilleen muotoon kokonaisvaltainen uudelleenurbanisointihanke. Tarkoitus oli rakentaa 1 667 uutta taloa, korjata olemassa olevia, vetää sähköt, avata katuja ja liittää naapurusto viemäriverkkoon.

Erikoinen ei ollut itse tavoite. Vastaavia lupauksia Argentiinassa ja muualla on esitetty lukemattomia kertoja. Erikoinen oli tapa, jolla prosessiin kutsuttiin asukkaat mukaan.

Participedian tiedoista käy ilmi, että alueelle perustettiin osallistava hallintoneuvosto, jossa istui naapurustojohtajia, korttelien edustajia, kansalaisjärjestöjä, kaupungin oikeusasiamies ja IVC itse. Päätöksenteko oli kaksikerroksinen. Korttelitasolla järjestettiin kaksi kokousta viikossa, joissa keskusteltiin pikkuasioista kuten siitä, mistä kulmasta katu pitäisi aukaista ja miten tulevat talot sijoitettaisiin. Kaupunkitason pyöreää pöytää järjestettiin joka toinen viikko, ja siellä käsiteltiin laajempia päätöksiä.

Prosessi oli hidas ja melkoisen rasittava. Participedian tilastojen mukaan kokouksia pidettiin yhteensä 440 kappaletta ja niissä oli yleisesti yli 70 prosentin osallistumisaste. Tämä ei ole hallitun demokratian simulaatiota, vaan oikeaa, toistuvaa, työlästä työtä. Joku on joutunut istumaan 440 kokouksessa ja ottamaan osaa keskusteluun, jossa asiat etenivät hitaasti ja ristiriitoja oli.

Osallistumisen reunaehdot

Osallistaminen toimii vain silloin, kun siihen saa oikeasti osallistua. Jos kaupunki kutsuu asukkaat kuulemaan suunnitelman, jonka se on jo tehnyt, kyseessä ei ole osallistuminen vaan tiedotus. Villa 20:n kohdalla Guzmán ja muut muistuttivat virkamiehiä, että paikalla asuvilla ihmisillä oli jotain, mitä suunnitteluhuoneessa ei voinut saada.

“Vähitellen sekaannuimme ja sanoimme, että me tunnemme naapuruston, meillä on erityinen tieto, me olemme opettajia, muurareita, sähkömiehiä ja kivenhakkaajia, me ymmärrämme mitä tapahtuu ja haluamme olla mukana päätöksissä”, Guzmán kuvailee Open Contracting Partnershipin haastattelussa.

Tämä on tarinan ytimessä oleva asia. Villa 20:ssa asuu juuri niitä ihmisiä, joiden työtä käytetään kaikkialla muualla Buenos Airesissa: muurareita, sähkömiehiä, putkimiehiä, kirvesmiehiä, opettajia. Kun kaupunki lähetti insinöörin piirtämään suunnitelmia, insinööri tuli ulkoapäin. Jotkut asukkaista olivat rakentaneet oman talonsa itse ja tiesivät tarkalleen, miten maaperä käyttäytyy sadekauden aikana siinä kohdassa, miten vesi virtaa naapurin pihalta omalle pihalle ja miten perinteinen ratkaisu oli sujuvampi kuin piirustuslaudalla laskettu kulma.

Guzmánin ja muiden ansiosta suunnitelma elää prosessin aikana. Se ei ole enää pelkkä paperi, joka tulee valmiina käteen, vaan liikkuva dokumentti, jota muutetaan sen mukaan mitä asukkaat tuovat esiin. Tämä on hidasta, mutta lopputulos on erilainen kuin jos suunnitelma olisi ajettu ylhäältä läpi.

Kuka valvoo että luvataan ja tehdään

Kaupungin projektit jäävät joskus lupauksiksi, jotka eivät toteudu. Rahaa kulutetaan, rakennusurakat seisovat kesken, sitten vaihtuvat päättäjät ja projektia ei enää mainita. Villa 20:n tapauksessa asukkaat halusivat rakentaa mekanismin, jolla luvatut asiat saataisiin tarkistettua jälkeenpäin.

Tähän tehtävään tuli mukaan ACIJ, Asociación Civil por la Igualdad y la Justicia eli Kansalaisyhdistys tasa-arvon ja oikeuden puolesta. ACIJ kehitti menetelmän, joka yhdisti avoimen datan ja kansalaisten osallistumisen. Sen ajatus oli yksinkertainen: jos kaupungin solmimat urakkasopimukset ja budjetit ovat julkisia, niitä voi seurata naapurusto itse, eikä tarvitse luottaa pelkkään kaupungin antamaan tiedotukseen.

Open Contracting Partnership, maailmanlaajuinen läpinäkyvyyttä edistävä järjestö, liittyi mukaan sekä vuonna 2021 että 2023 arvioimaan, miten hanke etenee. Se analysoi sopimuksia, tarkasti kaupungin budjetin ja kysyi asukkailta heidän kokemuksistaan. Tällainen kolmikantainen rakenne, jossa on kaupunki, kansalaisjärjestö ja asukasosallistuminen, ei ole tavallinen, mutta se antoi Villa 20:lle tilinpäätöksen, jonka asukkaat itse saattoivat avata.

Participedian mukaan prosessin aikana kerättiin asukasaloitteisia arvioita siitä, miten osallistavat kokoukset olivat sujuneet. Tulokset olivat yllättävänkin positiiviset: 84 prosenttia vastaajista piti työpajoissa jaettua tietoa selkeänä, 78 prosenttia koki pystyneensä ilmaisemaan mielipiteensä, ja 78 prosenttia oli tyytyväinen lopputulokseen. Luvut eivät tee prosessista täydellistä, mutta ne kertovat että asukkaat eivät kokeneet sitä näytösosallistumiseksi vaan aidoksi kuulemiseksi.

Konkreettisia lukuja, joita voi tarkistaa

Participedian raportoinnin mukaan Villa 20:n prosessi on tuottanut konkreettisia numeroita: yli 4 000 taloa on kartoitettu, ensimmäiset 200 perhettä on muuttanut uusiin asuntoihin, neljä uutta katua on avattu, yli 350 vanhaa taloa on purettu katujen ja infrastruktuurin tieltä, ja lopulliseen suunnitelmaan on merkitty 1 667 uutta kotia. Luvut ovat merkityksellisiä, koska ne ovat julkisia ja ulkopuolisesti tarkistettavissa.

Luvut ovat tärkeitä myös siksi, että ne osoittavat prosessin olemassaoloa. Villa 20 ei ole ollut pelkästään hyvien aikeiden kooste, vaan naapurusto, jossa vanhoja taloja puretaan ja uusia rakennetaan oikeasti. Jokainen purettu talo on vaatinut perheen muuttamista ja usein sen hyväksyntää. Jokainen avattu katu on muuttanut kaupungin topografiaa siten, että alue alkaa muistuttaa muuta Buenos Airesia, jossa kadut on merkitty ja joista ambulanssi löytää perille.

Mitä puretaan, kun purkaa ei halua

Osallistavan urbanisointiprosessin vaikein kohta on hetki, jolloin jonkun talo on purettava. Villa 20:ssa katuja avataan, viemäriputkia lasketaan, sähköverkkoa vedetään. Joissakin kohdissa uusien katujen linjalla oli vanha talo, jonka asukkaat ovat asuneet siinä vuosia. Kuka päättää, puretaanko talo? Mitä perheelle luvataan tilalle? Kuka vastaa siitä, että uusi koti on valmis silloin kun vanhasta pitäisi muuttaa pois?

Nämä kysymykset olisivat helposti voineet kaataa koko projektin. Ylhäältä sanellussa hankkeessa perheille olisi annettu eviction-ilmoitus, niiden pitäisi etsiä itse uusi koti ja kaupungin tukeen saisi luottaa vain toivossa. Villa 20:ssa prosessi meni toisin päin. Asukkaat itse päättivät, mitkä talot purettaisiin ja missä järjestyksessä, ja perheille luvattiin uusi asunto naapurustossa samassa sen sijaan, että heidät siirrettäisiin kaupungin laidalle.

Participedian mukaan ensimmäiset 200 perhettä on muuttanut uusiin koteihin. Samaan aikaan yli 350 vanhaa taloa on purettu sen jälkeen, kun niiden asukkaat olivat suostuneet muuttoon ja heillä oli uusi asuinpaikka odottamassa. Tämä järjestys on oikeasti harvinainen informaalissa naapurustossa. Monessa vastaavassa tapauksessa uusi koti on olemassa vasta kun vanha on purettu, mikä tarkoittaa että perheet viettävät kuukausia tai vuosia väliaikaismajoituksessa. Villa 20:n malli yrittää välttää tätä.

Mitä tästä opitaan

Buenos Airesin kokeilu ei ole ongelmaton. Uudelleenurbanisointi ei ole vielä valmis, rahoitus on ollut epätasaista, ja Argentiinan poliittinen tilanne on vaihdellut niin että keskushallinto ei ole aina tukenut tämänkaltaisia paikallisia projekteja. Laura Arévalosin ja Grecia Guzmánin kaltaiset ihmiset ovat joutuneet pitämään prosessia elossa toistuvilla painostuskampanjoilla silloin, kun projektin jatko on ollut epävarma.

Mutta juuri tässä on tarinan yksi opetus: kun asukkaat eivät ole vain kohde vaan myös tekijä, heillä on kiinnostus pitää projekti käynnissä. Jos kaupunki yrittää purkaa sen, asukkailla on työkalut ja tiedot vastustaa. Jos urakoitsija aikoo oikaista, asukkaat huomaavat sen ensimmäisinä. Jos budjetista katoaa rivi, ACIJ kaivaa sen esiin. Osallistaminen ei ole vain hyvä asenne, vaan se on myös pysyvyyden tae.

Toinen opetus on, että vanha käsitys “slummien selvityksestä” on vanhentunut. Kun asukkaita ei ajeta pois vaan heidän naapurustonsa muutetaan pala palalta heidän tahtinsa mukaan, yhteisö ei katoa. Päinvastoin, sen identiteetti vahvistuu, koska se on itse osa muutosta. Villa 20 ei häviä Buenos Airesin kartalta. Se pikemminkin tulee sinne ensimmäistä kertaa virallisesti näkyviin.

Kolmas opetus on läpinäkyvyydestä. ACIJ:n kehittämä avoimen datan menetelmä on Villa 20:n tapauksessa ollut yhtä tärkeä kuin itse rakennustyö. Kun jokainen urakkasopimus on julkinen, kun kaupungin budjetti on auki ja kun asukkaat osaavat lukea nämä dokumentit, väärinkäytösten tila kapenee. Yksittäinen rakennusyhtiö ei voi laskuttaa kahdesti samasta kerroksesta, koska joku huomaa. Virkamies ei voi jatkaa hanketta, joka on jo pitkälti rakennettu, koska asukkaat näkevät etenemisen reaaliajassa. Päinvastoin kuin ylhäältä johdetussa projektissa, tässä valvonta on jakautunut monelle taholle, ja jokaisella on oma intressi seurata.

Kun nyt kuvittelet Buenos Airesin sadekauden iltaa, jossa Luganon suunnan katu on asfaltoitu, kadunvalot palavat, uuden betonikerrostalon ikkunoista näkyy valoa ja sisällä keittiössä on muurari, joka on rakentanut oman vanhan talonsa itse ja tietää miksi uuden katulaatan pitää olla juuri sellainen kuin se on, olet lähellä sitä mitä Villa 20 on tullut olemaan. Ei vielä valmista, ei vielä täydellistä, mutta näkymätön siinä määrin vähemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Ja näkymättömyyden katoaminen on juuri se asia, mistä projekti alun perin aloitettiin.