Etiopian juoksu jakaa energiaa, ei mittareita

Brittiläinen sosiaaliantropologi Michael Crawley muutti vuonna 2015 Addis Abebaan ja vietti yli vuoden harjoittelemassa kahdesti päivässä etiopialaisten juoksijoiden kanssa. Hän opetteli amharaa, juoksi yöllisten vartijoiden ja harjoituskumppaneidensa kanssa Entoto-vuoren metsäpoluilla ja kysyi, mitä huipulle tähtäävät juoksijat tekevät toisin kuin länsimaiset kollegansa. Tutkimuksesta tuli vuonna 2020 Out of Thin Air, joka voitti Margaret Mead -palkinnon 2022.

Aeonin esseessä Crawley tiivistää Etiopian-vuosiensa havainnon: kestävyysurheilijan tärkein taito ei ole sietää enempää kipua, vaan suojella energiaansa. Energia ei kuitenkaan ole etiopialaisen juoksijan ymmärryksessä yksilön kehoon varastoitunut polttoaine.

Energia kulkee ihmisten välillä

Crawleyn vuonna 2024 Ethnos-lehdessä julkaisema tutkimusartikkeli We Are Burning Ourselves Up avaa havainnon tarkemmin. Etiopialaisille kestävyysjuoksijoille energia ja juoksijan kunto, jota energian onnistuneella hallinnalla saavutetaan, ovat sosiaalisia. Energia virtaa juoksijoiden ja ympäristön välillä. Yhden juoksijan onnistuminen tai uupuminen tuntuu muissa ryhmän jäsenissä, ja siksi ryhmäharjoittelu on tutkimuksen mukaan koko Etiopian järjestelmän ydin.

Crawleyn haastattelema juoksija tiivistää yhden ongelman: poltamme itsemme loppuun. Kuluttamalla enemmän energiaa kuin sitä ympäristöstämme saamme, joudumme kierteeseen, jota emme voi korjata. Periaate, sanoo juoksija, on vastoin sitä, mitä koulukirjoissa opetetaan energian säilymisestä. Mutta käytännössä se kuvaa juoksijoiden arkea: jos ryhmästä yksi yrittää tuplata kapasiteettinsa, hän tekee sen muiden energian kustannuksella.

Metsä, sora, asfaltti

Tästä kollektiivisesta käsityksestä seuraa konkreettinen harjoittelutapa, jonka Crawley dokumentoi kirjassaan. Etiopialaiset eivät aloita kovaa harjoituskautta nopeustreeneillä vaan maaston valinnalla. Ensin vietetään viikkoja metsäpoluilla voiman ja tasapainon rakentamiseksi. Sitten coroconch, paikallinen nimitys sora- ja kivipolulle, joka opettaa rytmin. Vasta lopussa juostaan asfaltilla, jolloin nopeutta hiotaan kilpailukuntoon.

Harjoituksia on kahdesti päivässä, sunnuntai vapaa. Ryhmän nopein juoksija säätää tahdin niin, että koko joukko pysyy mukana. Ulkoinen mittari ei ole keskeinen: kelloa ei seurata jatkuvasti, sykemittareita ei juuri käytetä. Entoto-vuoren ilmaan, kolmen kilometrin korkeudessa, juoksijat suhtautuvat lähes jonkinlaisena resurssina. Crawley kertoo kirjassaan, että harjoituspaikalla sanotaan ilman tekevän juoksijasta 2 tunnin ja 8 minuutin maratoonarin.

Linja Bikilasta Bekeleen

Etiopian menestys ei ole syntynyt sattumalta. Abebe Bikila voitti Rooman 1960 olympiamaratonin paljain jaloin maailmanennätysajassa 2.15.16,2 ensimmäisenä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulleena olympiavoittajana. Hänen valmentajansa oli ruotsalainen Onni Niskanen, ja Wami Biratu, Sululta-syntyinen pioneerijuoksija, oli hänen pitkäaikainen harjoituskumppaninsa. Bikila puolusti maratonkultaansa 1964 Tokion olympialaisissa, ensimmäisenä urheilijana koskaan.

Sen jälkeen tulivat Mamo Wolde, Miruts Yifter, Haile Gebrselassie ja viimein Kenenisa Bekele, joka teki 5000 metrin maailmanennätyksen 12.37,35 toukokuussa 2004 Hengelossa ja 10 000 metrin ennätyksen 26.17,53 elokuussa 2005 Brysselissä. Molempia aikoja pidettiin lähes lyömättöminä, kunnes ugandalainen Joshua Cheptegei rikkoi 5000 metrin ennätyksen 14. elokuuta 2020 Monacossa ja 10 000 metrin lokakuussa 2020 Valenciassa. Etiopian dominanssin 16 ja 15 vuoden jaksot päättyivät, mutta maan olympiamitalivirta jatkuu.

Mitä mittarit eivät kerro

Suomalaisesta kulmasta Crawleyn havainto on hieman epämukava. Polar Electro perustettiin Oulussa 1977, kun yhtiön toimitusjohtaja Seppo Säynäjäkangas kehitti maailman ensimmäisen langattoman sykemittarin Suomen maajoukkuehiihtäjien tarpeisiin. Markkinoille mittari tuli 1982. Suunto vakiinnutti GPS-juoksukellot vuosituhannen vaihteen jälkeen ja Garminin sekä Stravan myötä lähes jokainen kestävyyslajien harrastaja kantaa nyt mukanaan jatkuvasti raportoivaa fyysisen tilan mittaria.

Crawley ei väitä, että data olisi turhaa. Sen sijaan hän kysyy, mihin se ohjaa huomion. Kun sykealueesta tulee päätarkkailun kohde, juoksija lakkaa kuulemasta kehoaan ja ryhmäänsä. Etiopialaiselle ryhmä antaa palautteen ennen kuin mittari ehtii. Kun toinen juoksija sanoo, että nyt mennään liian kovaa, ohje ei tarkoita, että minun pulssini on liian korkea, vaan että koko joukon yhteinen energia ei kanna tätä tahtia.

Tutkimus ei tarjoa Suomeen valmista käännösohjetta. Mutta se nostaa kysymyksen, jota Polarin pulssivyö ei pysty näyttämään: mitä tapahtuu, jos juoksu ei ole vain yksilön suoritus mitattavalla asteikolla, vaan ryhmän kanssa jaettu vuorovaikutus, jonka tulosta ei voi täysin liimata yhden ihmisen rinnalle.