Bellinin mestariteos restauroidaan yleisön edessä

Konservaattori Francesca Bartolomeoli painaa vanupuikon hellästi kiinni viisisataa vuotta vanhaan maalaukseen. Liike on hidas ja tarkka. Puikon päässä on geeli, joka on suunniteltu pureutumaan vain yhteen aineeseen: vanhaan, kellastuneeseen lakkaan, joka peittää alkuperäiset värit alleen.

Bartolomeoli ei ole yksin. Hänen takanaan kymmenet museovieraat seuraavat hänen työtään. Ollaan Venetsiassa, Gallerie dell’Accademiassa, ja ilmassa on keskittynyt hiljaisuus. Työn alla on yksi venetsialaisen renessanssin suurista mestariteoksista, Giovanni Bellinin maalaama San Giobbe -kirkon alttaritaulu. Restaurointi ei tapahdu suljettujen ovien takana. Se tapahtuu kaikkien silmien alla.

Teos joka muutti venetsialaisen maalauksen

Giovanni Bellini maalasi Pala di San Giobbe -alttaritaulun joskus 1470-1480-luvuilla. Se on valtava: 471 senttiä korkea ja 258 senttiä leveä. Alun perin se sijaitsi San Giobbe -kirkon alttarilla. Vuodesta 1815 se on ollut Gallerie dell’Accademiassa.

Teos oli mullistava aikanaan. Siihen asti alttaritaulut olivat usein polyptyykkejä, moniosaisia kokonaisuuksia, joissa jokainen pyhimys tai kohtaus oli omassa erillisessä paneelissaan. Bellini hylkäsi tämän perinteen. Hän maalasi yhtenäisen illusionistisen tilan.

Maalauksen arkkitehtuuri jatkaa katsojan todellista tilaa. Kuvassa on syvä, kasetoitu holvi, jonka perspektiivi on laskettu niin, että se näyttää täydelliseltä alhaalta katsottuna. Keskellä istuu Madonna ja Jeesus-lapsi. Heidän ympärillään seisoo pyhimyksiä, joiden hahmot ovat monumentaalisia ja veistoksellisia. Kolme enkeliä soittaa luuttua ja viulua portailla.

Erityistä on valo. Se tuntuu hohtavan pintojen ja hahmojen sisältä, ei tulevan ulkopuolelta. Bellinin tekniikka oli niin hienostunut, että hänen oppilaansa, Tizian tunnetuimpana, omaksuivat sen ja tekivät siitä venetsialaisen maalaustaiteen tunnusmerkin. Aikalaishistorioitsijat Sabellico ja Sanudo ylistivät teosta. Taidehistorian isä Vasari mainitsi sen erikseen yhtenä Bellinin tärkeimmistä töistä.

Halkeileva poppeli ja aiempien korjausten jäljet

Mestariteos on fyysinen esine, ja aika on jättänyt siihen jälkensä. Bellini maalasi teoksen kolmelletoista paksulle, horisontaalisesti liitetylle poppelilaudalle. Poppeli reagoi herkästi ilman kosteuden ja lämpötilan vaihteluihin. Jatkuva eläminen on aiheuttanut puuhun jännitteitä ja halkeamia.

Vuosisatojen aikana vaurioita on yritetty korjata. 1800- ja 1900-luvuilla tehdyt restauroinnit toivat mukanaan uusia ongelmia. Konservaattorit käyttivät liimojen, lakkojen ja täyteaineiden materiaaleja, joiden pitkäaikaisvaikutuksia ei tunnettu. Ne ovat nyt haurastuneet, tummuneet ja alkaneet vahingoittaa alkuperäistä maalipintaa. Finestre sull’Arten mukaan aiemmat interventiot ovat tuottaneet uusia kriittisiä vaurioita.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun teos restauroidaan kokonaisvaltaisesti.

Mitä tekninen diagnostiikka paljasti

Ennen kuin Bartolomeoli ja hänen kollegansa Roberta Battaglia koskivat maalaukseen, se kuvattiin läpikotaisin. Käytössä olivat infrapuna-, ultravioletti- ja fluoresenssikuvaukset.

Infrapunavalo teki näkyväksi Bellinin alkuperäiset pohjapiirustukset maalikerrosten alta. Kyseessä olivat piirustuksia, joita ei ollut aiemmin nähty. Tutkijat näkivät ensimmäistä kertaa, miten mestari oli alun perin suunnitellut sommittelunsa ja mihin suuntaan se oli muuttunut valmiissa teoksessa.

Kerrosanalyysit paljastivat Bellinin tarkan tekniikan: pohja on liitusta ja eläinliimasta tehdystä geessosta, sen päällä ohut valkolyijypohjuste eli imprimitura, joka heijastaa valoa takaisin värikerrosten läpi. Sen päälle on levitetty poikkeuksellisen hienoksi jauhettuja pigmenttejä.

Tämä tekninen analyysi selitti sen, minkä katsojat ovat aistineet vuosisatoja: Bellinin värien poikkeuksellisen kirkkauden. Se ei synny yhdestä tekniikasta, vaan kerroksesta kerroksen päälle rakennetusta järjestelmästä.

Mitä työ käytännössä tarkoittaa

Varsinainen restaurointi on hidasta ja pikkutarkkaa. Budjetti on 500 000 euroa ja aikaa on varattu kaksi vuotta. Työtä johtaa museon pääjohtaja Giulio Manieri Elia. Rahoituksesta merkittävä osa tulee Venetian Heritage -järjestöltä, loput museolta ja yksityisiltä lahjoittajilta Roger Thomasilta ja Arthur Liberalta.

Ensin poistetaan vanha, tummunut lakka: asteittain, ohuina kerroksina, jotta alkuperäinen väripinta ei vaurioidu. Samalla käsitellään poppelilautojen halkeamat ja stabiloidaan niiden rakenne.

Kaikkein haastavinta on aiempien restaurointien materiaalien poistaminen. Jokainen kohta arvioidaan erikseen. Jos vanha paikkaus on stabiili eikä vahingoita alkuperäistä, se voidaan jättää. Jos se aiheuttaa jännitettä tai kemiallisen reaktion, se on poistettava varovasti. Lopuksi värejä elvytetään: alkuperäiset pigmentit tuodaan esiin ja pienet häiritsevät aukot täytetään neutraalilla sävyllä.

Työ tapahtuu yleisön edessä

Useimmiten tällainen projekti hoidetaan suljetuissa laboratorioissa. Teos siirretään, verhot lasketaan, vierailijat käännytetään muualle. Venetsiassa päätettiin toisin.

Manieri Elia on perustellut päätöstä suoraan: tieteellinen tieto, vastuu konservoinnista ja vuoropuhelu kävijöiden kanssa voivat olla erottamaton osa museokäyntiä. Työ ei tapahdu kulissien takana. Se on osa teoksen tarinaa.

Käytännössä museovierailija voi pysähtyä seuraamaan jokaista vaihetta. Työvaiheista kerrotaan. Kysymyksille on tilaa.

Suomessa Kansallisgallerian konservointityö tehdään yleensä suljetuissa tiloissa. Venetsiassa restaurointi on osa museokäyntiä.

Mitä salissa tapahtuu nyt

Bartolomeoli nostaa vanupuikon ja tarkastelee sitä. Siihen on tarttunut häivähdys kellertävää ainesta: lakkaa, joka on peittänyt pinnan vuosikymmeniä tai vuosisatoja.

Sen alla, pienellä kohdalla, väri on kirkkaampi.

Vielä on tuhansia neliösenttimerkkejä jäljellä. Kahden vuoden päästä teos ripustetaan takaisin samaan saliin, ensimmäistä kertaa täysin puhdistettuna.