14-vuotias etsii Lontoon historiaa Thamesin mudasta

Syyskuun lopun sunnuntaiaamuna Thamesin pohjoisrannalla Wappingin kohdalla on laskuvesi. 14-vuotias Emmylou Vaxby kävelee hitaasti liejun ja kivien yli ja neuvoo vierellään kulkevaa Positive Newsin toimittajaa Fleur Britteniä harjaannuttamaan silmäänsä. Ensin kumarrutaan lähelle maata. Sitten katse pyyhkii rantaa puolelta toiselle ja etsii “jotain, joka on eri väristä”.

Pian vastaan tulee mudanruskea luu. Emmylou arvioi, että se on voinut kuulua lampaalle, koiralle tai jopa hevoselle tai lehmälle. Ehkä teurastaja heitti sen pois irrotettuaan lihat, tai eläin kuoli ja heitettiin jokeen. Luun ikää on vaikea arvata, mutta rannassa se on ollut jo monta vuotta. Emmylou vertaa sitä Suureen löyhkään kuumana ja kuivana kesänä 1858, jolloin Thamesiin kipattu käsittelemätön jätevesi ja roska, mätänevä liha mukaan lukien, saivat joen haisemaan ja tekivät siitä terveysvaaran.

Emmylou on koululainen ja mudlark eli joen rannalta vanhoja esineitä etsivä harrastaja. Hän on myös kirjan A Guide to Mudlarking on the River Thames kirjoittaja. Rannalla hän on kulkenut lähes vuosikymmenen.

Mistä harrastus alkoi

Kirjassaan Emmylou kertoo aloittaneensa “viisi- tai kuusivuotiaana”, kun hänen parhaan ystävänsä äiti vei heidät molemmat Itä-Lontoon rannalle etsimään keramiikkaa ja lasia. Koronasulun aikana harrastuksesta tuli intohimo. Perhe vietti päivittäisen ulkoilutuntinsa Thamesin rannalla: muusikkovanhemmat, Emmylou ja hänen nyt 10-vuotias veljensä.

Löydöt innostivat häntä. Mukaan tarttui koboltinsiniseksi lasitettua kiinalaistyylistä eli chinoiserie-keramiikkaa, mahdollisesti georgiaaniselta tai viktoriaaniselta ajalta, ja savisia tupakkapiippuja, jotka voivat ajoittua 1500-luvulta 1930-luvulle. Lisäksi hän keräsi osterien, kotiloiden ja kampasimpukoiden kuoria. Emmylou alkoi kertoa kokemuksistaan ja tutkimuksistaan blogissa ja myöhemmin YouTubessa. Somessa hänet tunnetaan nimellä Emmylou the Mudlark.

Viime vuonna kustantaja pyysi häntä kirjoittamaan kirjan. Kun sopimus oli allekirjoitettu, hän kirjoitti kesäloman 2025 aikana 1 000-2 800 sanaa päivässä.

Vuonna 2021 hän perusti Surfers Against Sewage -järjestön kautta Wapping Plastic-Free Community -ryhmän. Hän oli järkyttynyt nähtyään joutsenen luulevan muovinpalaa ruoaksi. Postituslistalla on 60 ihmistä, ja Emmylou järjestää rantasiivouksen kahdesti vuodessa.

Kuka rannalla saa etsiä

Thamesin rantaa ei voi kammata kuka tahansa. Jokainen etsijä tarvitsee Lontoon satamaviranomaisen Port of London Authorityn luvan, ja lupaa joutuu jonottamaan.

Jono kertoo, kuinka suosituksi harrastus on noussut. Satamaviranomaisen mukaan rantalupia myönnettiin vuosina 2018-2019 noin 200, mutta vuonna 2022 jo 5 000. Lokakuussa 2024 viranomainen uudisti järjestelmän: vuoden voimassa olevan perusluvan hinnaksi tuli 35 puntaa, eikä lupa enää uusiutunut automaattisesti. Perustason lupia myönnetään enintään 4 000. Hakemuksia tuli niin paljon, että viranomainen joutui rajaamaan jonon 10 000:een, ja nyt uusia ilmoittautumisia ei oteta vastaan lainkaan.

Luvat kelpaavat vain tietyissä paikoissa Thames Barrier -tulvaesteen länsipuolella Richmondin sululle asti. Luvan haltijan on oltava yli 12-vuotias, koska ranta voi olla vaarallinen. Alle 16-vuotiaan luvanhaltijan seurassa on oltava aikuinen, jolla on myös lupa. Löydöt on kirjattava ja ilmoitettava Portable Antiquities Scheme -rekisteriin löytöasioista vastaavan yhteyshenkilön ohjeiden mukaan.

London Museumin mukaan joki kerää kaiken, mitä siihen heitetään, ja siitä on ajan mittaan tullut erittäin tärkeä arkeologinen kohde. Rannalta on löydetty pronssikautisia miekkoja, roomalaisia lasikoruja ja yli 250 muinaista ihmisen luujäännöstä, muun muassa nuoremmalta kivikaudelta peräisin oleva yli 5 500 vuotta vanha kallo.

Mitä piipunkoppa kertoo

Yksi Emmyloun mieluisimmista löydöistä on piipunkoppa, joka on todennäköisesti aikoinaan ostettu tupakalla täytettynä. Sen teki tunnettu 1700-luvun piipunvalmistaja William Manby, “joka itse asiassa asui tuossa lähellä”, Emmylou sanoo. “Se on luultavasti yksi vanhimmista esineistäni.”

Rannalla kävely myös rauhoittaa häntä. “Se on tunti, jolloin en tee mitään stressaavaa, kuten koulutöitä. Kävelen vain ympäriinsä”, hän sanoo. “Ei ole pettymys, jos en löydä mitään.”

1700- ja 1800-luvuilla mudlarkeiksi kutsuttiin köyhiä lontoolaisia, jotka myivät rannalta löytämiään romuja saadakseen edes vähän rahaa. London Museumin mukaan etsijöissä oli niin pieniä lapsia kuin vanhuksiakin. He etsivät hiilenpaloja, köyttä, luita, rautaa ja kuparia, kaikkea mitä saattoi myydä. Toimittaja Henry Mayhew kuvasi, kuinka äärimmäinen puute pakotti heidät etsimään joen mudasta keinoa lievittää nälkäänsä.

“Saan tehdä tätä huvikseni, kun viktoriaanisten lasten piti tehdä tätä elantonsa vuoksi”, Emmylou sanoo. “Silloin se oli paljon vaarallisempaa.”