Britannia hävitti piisamin, Suomi ei

Vuonna 1929 erään englantilaisen turkistilan kahden metrin aidan yli pääsi karkuun pohjoisamerikkalainen jyrsijä. Tila sijaitsi Severn-joen valuma-alueella, eikä se ollut ainoa: piisamia kasvatettiin Britanniassa minkkiä halvempana turkiseläimenä. Muutaman vuoden sisällä karkulaisia oli levinnyt Walesista Skotlannin eteläosiin saakka, ja lehdistö ryhtyi varoittamaan tulevasta katastrofista.

Britannia teki silloin jotain, mikä epäonnistuu lähes aina: se päätti hävittää lajin kokonaan. Ja onnistui. Vain runsaat kymmenen vuotta myöhemmin maassa ei ollut enää yhtäkään villiä piisamia.

Tarina on kiinnostava paitsi itsessään, myös siksi mitä se kertoo invaasioekologiasta. Vieraslajin täydellinen hävittäminen on harvinaista. Yleensä eläin ehtii levitä, lisääntyä ja juurtua niin laajalle, ettei sitä saada enää pois. Mikä teki piisamista poikkeuksen, ja miksi Suomessa kävi täysin toisin?

Miksi piisamista tuli uhka

Piisami (Ondatra zibethicus) on puolivesijyrsijä, joka viihtyy joissa, kanavissa ja lammikoissa. Se kaivaa pesäkolonsa rantatörmään, ja juuri tämä tapa teki siitä Britanniassa ongelman: viranomaiset pelkäsivät eläimen kaivelevan rikki jokien penkereet, padot ja rautatietöyräät.

Ympäristöhistorioitsija Peter Coates on tutkinut tapausta laajasti ja kuvaa, miten nopeasti laji pystyi lisääntymään uudessa ympäristössä. Euroopassa piisamilla ei ollut samoja saalistajia kuin Pohjois-Amerikassa, jossa sitä verottaa kymmenkunta petolajia. Manner oli puhdas pöytä. Ensimmäisestä dokumentoidusta eurooppalaisesta istutuksesta vuonna 1905, kun böömiläinen maanomistaja toi muutaman eläimen, kanta kasvoi alle vuosikymmenessä arviolta kahteen miljoonaan yksilöön Böömissä.

Britanniassa lehdistö ja parlamentti puhuivat “piisamiuhasta”. Ennusteet liikkuivat miljoonissa. Tässä on kuitenkin syytä erottaa pelko ja havainto: kun hävityskampanja lopulta päättyi, tapettuja piisameja oli yhteensä alle 4 500. Miljoona ei koskaan toteutunut. Kysymys onkin, estikö nopea toiminta projektion vai oliko uhka alun perin liioiteltu. Coatesin aineiston perusteella todennäköisin vastaus on edellinen: Britannia iski silloin kun kanta oli vielä kipinä, ei rovio.

Laki, ansastaja ja menetelmä

Pelko muuttui politiikaksi nopeasti. Vuonna 1932 säädettiin Destructive Imported Animals Act, Britannian ensimmäinen vieraslajilainsäädäntö. Laki tehtiin ennen muuta piisamia silmällä pitäen: se kielsi eläimen pidon ilman lupaa ja antoi viranomaisille oikeuden tappaa villiintyneet yksilöt millä tahansa maalla. Ketään ei voinut haastaa oikeuteen piisamin tappamisesta. Lakitekstissä mainitaan nimenomaisesti “musk rat”, ja myöhemmin samaa pykälää sovellettiin muihinkin tuotuihin nisäkkäisiin.

Lain taustalla vaikutti ekologi Charles Eltonin ajattelu. Elton, invaasioekologian uranuurtaja, vakuutti viranomaiset siitä, että muualta tuodut eläimet ovat hyvin todennäköisesti tulevia tuholaisia. Se oli aikanaan uusi tapa katsoa luontoa, ja se siirtyi suoraan lakipykäliin.

Eltonin näkemyksessä oli pohjaa, joka pätee yhä. Vieraslaji, joka pääsee uuteen ympäristöön ilman vanhoja saalistajiaan ja kilpailijoitaan, voi lisääntyä tavalla joka on kotiseudulla mahdotonta. Pohjois-Amerikassa piisamia verottaa kymmenkunta petolajia. Britanniassa, jossa suuret petonisäkkäät oli hävitetty jo vuosisatoja aiemmin, eläin sai lisääntyä rauhassa. Juuri tästä syystä torjunnan ajoitus ratkaisee: mitä kauemmin odotetaan, sitä laajemmalle kanta ehtii.

Lainsäädäntö ei kuitenkaan yksin tappanut yhtään piisamia. Alku oli vaikea. Kanadalaiset ansastajat eivät onnistuneet, ja yritykset kaasuttaa eläimet koloissaan epäonnistuivat. Käänne tuli tammikuussa 1933, kun maahan saapui baijerilainen ansastaja Adam Roith. Hänen kolopyyntiin perustuva tekniikkansa toimi siellä missä muut menetelmät pettivät. Pyynti eteni järjestelmällisesti vesistö kerrallaan. Viimeinen villi piisami tapettiin noin vuonna 1936, ja vuosikymmenen loppuun mennessä Britannia julisti lajin hävitetyksi.

Mittakaava kannattaa pitää mielessä. Brittiläisten ekologien John Goslingin ja Sarah Bakerin mukaan koko kampanjan saldo oli 4 388 tapettua piisamia. Vuosien 1930 ja 1990 välillä Britanniassa onnistui vain kaksi vastaavaa hävitysoperaatiota: piisami ja myöhemmin rämemajava eli coypu. Kaikki muut yritykset epäonnistuivat. Onnistumisen ehto näyttää olleen sama molemmissa: tarkka tieto eläimen elintavoista ja se, että toimeen ryhdyttiin ennen kuin kanta ehti räjähtää käsiin.

Sama eläin, päinvastainen valinta

Samalla kun Britannia tappoi viimeisiäkin piisamejaan, Suomessa niitä istutettiin innolla luontoon. Ensimmäiset yksilöt tuotiin Saksasta Kajaanin seudulle jo vuonna 1919, mutta ne eivät menestyneet. Varsinainen suomalainen kanta sai alkunsa vuonna 1922, kun Kruunupyyhyn päästettiin tsekkoslovakialaisia tuontieläimiä.

Tavoite oli päinvastainen kuin Britanniassa. Piisamista haluttiin uusi riista- ja turkiseläin. Eläimiä istutettiin noin kolmeensataan paikkaan eri puolille maata, kaikkiaan reilut tuhat yksilöä. Hanke onnistui niin hyvin kuin saattoi: 1950-luvulle tultaessa piisami eli lähes koko maassa, pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Ennätyssaalis pyydettiin vuonna 1955, ja tyypillisinä vuosina metsästäjät saivat 150 000-200 000 eläintä. Apu-lehden mukaan huippuvuoden saalis kohosi jopa 600 000 piisamiin.

Kaksi maata teki siis saman vuosikymmenen aikana täysin vastakkaisen päätöksen saman lajin kanssa. Britannia katsoi piisamissa uhkaa, Suomi resurssia. Kumpikin valinta toteutui: Britanniasta laji hävisi, Suomessa se juurtui. Vieraslajien leviämisestä ja torjunnasta kerrotaan myös Kiirun jutuissa Latinalaisen Amerikan kadonneista lajeista ja Hongkongin mangrovemetsien ennallistamisesta.

Romahdus jota kukaan ei osaa selittää

Suomen tarinassa on lopussa käänne, joka tekee siitä myös avoimen tutkimuskysymyksen. 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa piisamikanta romahti maassa lähes tyhjiin. Yhdellä tutkimusalueella talvipesien määrä putosi noin 1 500:sta muutamaan. Mitään hävityskampanjaa ei käyty. Eläin vain katosi.

Syytä ei varmuudella tunneta. Tutkijat ovat arvelleet useita mahdollisia tekijöitä: saukkokannan elpyminen ja saalistuksen lisääntyminen, jokin tauti tai eläimen oma ylilaidunnus, joka olisi köyhdyttänyt ravinnon. Mikään näistä ei ole vahvistunut ainoaksi selitykseksi, ja todennäköisesti kyse on monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Kanta on sittemmin osin toipunut mutta jäänyt kauas huippuvuosistaan. Piisami on yhä luokiteltu Suomessa haitalliseksi vieraslajiksi.

Britannian tarinassa on vielä yksi ironinen jälkinäytös. Maan oma alkuperäinen rantajyrsijä, vesimyyrä, on monille tuttu Kenneth Grahamen vuonna 1908 ilmestyneestä lastenklassikosta Tuuli pajuissa, jossa se esiintyy ystävällisenä Rotta-hahmona. Juuri se laji, jonka elinympäristöjä piisamin pelättiin tuhoavan, oli 1990-luvulle tultaessa itse lähes kadonnut Britannian vesistöistä. Suurin syy oli toinen turkistarhoilta karannut tulokas, amerikanminkki, joka osoittautui vesimyyrälle tappavaksi saalistajaksi. Vieras laji, jonka maa onnistui torjumaan, ei lopulta ollut se joka teki suurimman vahingon.

Tässä on invaasioekologian opetus tiivistettynä. Britannia tarvitsi lakeja, baijerilaisen ansastajan ja vuosien järjestelmällisen työn päästäkseen eroon piisamistaan, ja sekin onnistui vain koska eläin oli vielä harvalukuinen. Suomessa laaja, vakiintunut kanta katosi melkein itsestään, eikä kukaan osaa varmasti sanoa miksi. Ihmisen tarkkaan suunniteltu hävitysoperaatio ja luonnon selittämätön romahdus johtivat lopulta samaan tulokseen, mutta vain toisen niistä me ymmärrämme.